keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Keittiön komistus!

Hah, kerrankin hyvä tuuri. Notkuin taannoin Citarin ylipitkässä kassajonossa ja tapoin aikaa tutkimalla kukkapöydän tuotteita. Siinä käteeni osui Amarylliksen sipuli, josta sojotti vino kukkavana, 7,95€ tai jotain sinnepäin. Kuin ihmeenkaupalla silmäni osuivat sipulin muoviruukun koristeena olevan paperin juureen ja mikäs sieltä pilkottikaan, kaksi kukkavanaa lisää! Tämä on minun, vinoudesta viis!!! Ja kyllä kannatti sijoittaa:


Siis kolmen kukkavanan Amaryllis ja se on aivan upea! Täytyy vielä kaapata kaupasta jotakin heinää koristeeksi, jottei valkoinen muoviruukku näy. Tai ehkä vaan nykäisen sipulin pois suojaruukusta ja laitan betoniseen koristeruukkuun. Rakastan muuten Stockalta löytämiäni betoniruukkuja, parhaalta ne näyttävät kun niissä on jotain, mikä kukkii valkoisena!


tiistai 29. marraskuuta 2011

Kiire, kiire, kiire...

Huh, mikä viikko niin edessä kuin takanakinpäin! En tiedä että millä ajalla ehdin kirjoittaamaan, sillä nyt näyttää siltä, että joka päivälle on tekemistä, kiire, kiire, kiire! Onneksi takana on kiva mökkiviikonloppu ja joulun korkkaus, eli virallinen pikkujoulu!


Pikkujoulunahan viimeistään kuuluu nauttia ensimmäiset herkulliset glögit sekä jouluruoat ja niinhän me tehtiin! Glögi maistui kirpakan ulkoilun jälkeen mainiosti! Se on ihana tunne, kun poskia nipistelee ja varpaita kylmyys kipristelee ja samalla saa siemailla kuumaa glögiä rusinoilla ja manteleilla maustettuna. Omani oli alkoholitonta, mutta ilmeisesti viikonloppuna bongattiin myös uusi alkoholillinen suosikki!


Mieheni perheessä jouluruoalla herkutellaan jo ennen joulua, mutta mässäilyä kestää myös koko joulun ja uuden vuoden välisen ajan. Kinkkuja paistetaan koosta ja syöjien määrästä riippuen kaksi tai kolme ja muita jouluruokia on niin, että jääkaapinovi pitää sulkea jonkun pönkän avulla, ettei ovi ponnahda auki. Minun kotonani jouluruokia sydään, sanoisinko kohtuullisemmin, terveisiä vaan rakkaalle äidilleni, jonka vakio lausahdus jo joulupäivänä meidän perinteisesti isovanhemmille katetussa joulupöydässä lienee "Mä en siedä enää yhtään näitä jouluruokia". Pahinta mitä äidilleni voisi tästä päätellen tapahtua, olisi, jos hän joutuisi viettämään joskus joulun ja uudenvuoden välin, anoppini ja appiukkoni ruokittavana....

Oli miten oli, minuun jouluruoat uppoavat, tosin useimmin syön masuni täyteen alkupaloina nautittavista kaloista, laatikot kun eivät kuulu herkkulistalleni. Kotonani jätän suuren siivun masuun tilaa myös iiiihanalle paistille, se kruunaa jouluaterian, nautimpa sen sitten mummuni tai äitini pöydässä. Slurps, mehu herahti kielelle jo ajatuksestakin!



Yritän ehtiä laittamaan jossain kohtaa muutaman kuvan viikonlopun kuvaus reissulta, mutta saa nähdä milloin ehdin taas kirjoitella. Tämä viikko saattaa jäädä hieman hiljaiseksi täälläinternetin ihmeellisessä maailmassa, mutta paikataan sitten taas ensiviikolla!

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

La-la-lankalaukaisin!

Ihmeiden aika ei todellakaan ole ohi, totesin kun perjantai-iltana mökillä isäntä antoi minulle käteen pikkuruisen paketin. "Ajattelin nyt tuoda sen samalla kun käytiin Konstan kanssa Verkkokaupassa", sanoi mieheni. Se oli Canonin lankalaukaisin, loistavaa! Olin joskus pari viikkoa sitten todennut, että tarvitsisin lankalaukaisijan valokuvausta helpottamaan ja uusia juttujen kokeiluun, ihanaa miekkoseni kun muistit pohdintani!


Ja mikä parasta, taivas oli illalla pilvetön ja miljoonat tähdet tuikkivat kirkkaina taivaalla, joten pääsin illalla lasten nukkumaan mentyä ottamaan pari testi kuvaa. Ulkona oli lähes myrskyisä tuuli, joten luulen että jalusta saattoi hieman heilua, kokeilut olivat silti mielestäni hyvin onnistuneet! Oltiin miekkosen kanssa aivan jäässä kun pääsimme sisälle mökkiin kameransäätö reissulta. Pikku pakkanen ei tunnu missään, mutta hyytävä tuuli meni kyllä luihin ja ytimiin. Ensin kuva lyhyemmällä valotusajalla vähän vajaa kolme minuuttia ja kuten kuvasta näkee, taivas oli täynnä pieniä kirkkaita tähtösiä:

Valotusaika 147s, f/3,5, ISO-200
Ja sitten sama kuva, kun jätettiin kameran ottamaan kuvaa tähtitaivaasta pidemmäksi aikaa ja menimme itse sisälle lämmittelemään. Kamera laulatti valoa kennolle lähes 25 minuuttia yksinään parkkipaikalla ja tulos oli seuraavanlainen:

Valotusaika 1479s, f/3,5, ISO-200
Siistiä, tämä onkin kiva lelu ja lisää kuvausmahdollisuuksia! Nyt vaan ideoimaan kuvausjuttuja ja maanantaina luolastoa kuvaamaan, sitä odotan innolla!

perjantai 25. marraskuuta 2011

Voihan pöllö!

Surkea ilma, totesimme aamulla ja päätimme siltä seisaalta lähteä kaupungissa käymään. Pitäisi käydä hakemassa Marimekosta minun Kurkistus mekko, joka oli ompelijalla lyhennettävänä, lisäksi pitäisi vaihtaa eilen Konstalle osamani auto paita yhtä kokoa suurempaan ja hakea Professorin korvatippoja Yliopiston apteekista. Lisäksi pitäisi käydä Polarn O. Pyretillä tuhlaamassa yksi alennuskuponki. Oletteko muuten huomanneet, että kupongit ovat kadonneet lähes kokonaan? Kupongit ovat sympaattisia, niitä irti repiessä tulee ihan mieleen 80-luku ja kahvitarjoukset. Tämän kupongin isäntä bongasi Liberon vaippapaketista, osta 30 eurolla Polarn O. Pyretin ekopuuvillavaatteita, saat 10 euroa alennusta, kiinni veti!

Loppujen lopuksi reissu oli oikea törsäys reissu. Mutta ihan sama, tein löydön joka todellakin  piristi tämän harmaan perjantain tuoden minulle iloa toivottavasti pitkäksi aikaa. Legginsit, nuo ihana massamuotituote, jotka toivottavasti ovat tulleet jäädäkseen, sillä en voisi elää ilman niitä. Olin bongannut Polarnilta kolme paitaa Oskarille ja yhdet housut, kuponki hyödynnetty ja vähän päällekkin. Nojailin lastenvaunuihin katsellen kuinka Konsta leikki junaradalla. En millään malttanut repiä poikaa irti leikistä tämän ollessa niin innoissaan junaradan tukkivaunuista. Silmäni osuivaat tyttöjen vaatehyllyyn ja menin hipelöimään kaunista tumnikaa, joka sopisi loistavaslti poikien serkkutytölle joululahjaksi, harmi kun en taaskaan tiedä kokoa.... Sitten karseeni siirtui viereiselle hyllylle ja...
-Voi kun on ihanat pöllö legginssit, miksei tälläisiä ihania värikkäitä juttuja tehdä aikuisille? sanoin ääneen.
- Minä ostin nuo itselleni kokoa 146/152 cm, eikä tehnyt edes tiukkaa mahtumisen suhteen, varmasti mahtuvat sinulle jos mahtuivat minullekkin! sanoi myyjä.
- Onks näissä palautusoikeus, kun en jaksais sovittaa?
- On, kaksi viikkoa! sanoi myyjä.
- Mä otan ne jos sitä kokoa löytyy!!! hihkuin.



Siis kuinka iloiseksi voi tulla yhdistä leggareista? No hyvin, hyvin iloiseksi. Varsinkin, kun ne olivat täydellisen kokoiset ja kaapista löytyi heti pari kotipaitaa, jotka passasivat loistavasti leggareiden kaveriksi! Olen jo pitkään ollut innoissani muodissa olevista pöllö-jutuista! Harmi vaan, että ne painottuvat ainakin omien havaintojeni mukaan koruihin, joita en juurikaan pidä, koska sellaista panssariketjua ei ole keksittykään joka ei menisi rikki poikien roikkuessa siinä.... Voihan pöllö, ne ovat niin pirtsakat!!!

Lindexiltä löytyi vihdoin Konstan kokoa niitä maan mainioita osta 3 maksa 2  plyyssihousuja (vai onkos ne nyt jotain velouria?), jotka voi pestä 60-asteessa ja rumpukuivata ja jotka ei mene miksikään vaikka niitä pesisi sata kertaa. Ja lisäksi kiva oloasu, jonka vetoketjullisessa takissa ei ole huppua, jolla ei pienten lasten vaatteista puhuttaessa ole mielestäni minkäänlaista funktiota, se jää aina ikäväksi runtuksi ulkoiluvaatteiden selkämys puolelle, eikä missään olosuhteissa korvaa esim pipoa..... Lindexin vaatteet on muutenkin hinta-laatusuhteeltaan parhaita mitä tiedän ja perus paidat ja housut ihanan värikkäitä!

Marimekolta 'jouduin' ostamaan Konstalle autopaidan, koska pakkohan minun oli hyödyntää sielläkin 15€ alennuskuponki, jonka sain ostaessani Kurkistus-tunikan. Kuponki kun oli voimassa taas vain siinä myymälässä ja vain määrätyn ajan... Hyvä tekosyy siis... Vitsi, tässä kuussa olen käyttänyt erilaisia kuponkeja enemmän kuin viiteen vuoteen yhteensä, hih! Tässä poikien vaatekasa:



Kun Oskari havaitsi, että äitillä on kamera kädessä ja lattialla on jotain tavallisesta poikkeavaa, lähti hän konttaamaan myrskyn raivolla kohti kuvaukseni kohteena olevia vaatteita! Ehkä noin sekunti ja kaikki asettelemani vaatteet olivat ympäriinsä kuin tornadon jäljiltä! Tämä on syy siihen, miksi yleensä kirjoittelen ja kuvailen poikien päikkäreiden aikaan, mutta tänään Oskari meni super aikaisin nukkumaan ja heräsi kesken blogiaskareiden! Väliäkös tuolla, uudet vaatteet tosin keräsin äkkiä pois meidän pikku terminaattorin hyppysistä!

Ihanaa ja iloista viikonloppua kaikille!

torstai 24. marraskuuta 2011

Karkkilakko, päivä 5

Eikä tee edes tiukkaa!!! Voin muuten vannoa, että jos en olisi karkinostolakoksi nimeämääni karkkilakkoa julkistanut täällä, en varmaan olisi pysynyt kaidalla tiellä! On se kumma, kuinka paljon siinä on voimaa, että tietää muiden tietävän omasta päätöksestään. Jos nyt astelisin sinne kaupan karkkihyllyvälikköön, niin joutuisin varmaan kurkistelemaan olkani yli koko ajan, että jäänköhän kiinni tästä! Nyt kun päätös tuli tehtyä, niin ei ole käynyt mielessäkään että ostaisin karkkia. Herkutteluun viittaavat lipsahdukset tällä viikolla:
- Maanantaina Arnoldsin donitsi anoppilassa kahffe kupposen kaveriksi
- Tiistaina yksi suklaakonvehti
Isäntä tosiaan tuki avuliaasti lakkoani tiistai-iltana ja mässäsi konvehteja sohvalla. Pakko oli ottaa yksi kun asia esitettiin seuraavasti: Hei, täällä on näitä sun lemppareita, joissa on valdelmaa sisällä, otatko yhden? Thank you for your support my love! Mutta eihän tuo nyt ole lainkaan paha tulos näin ensimmäisen viiden päivän saldoksi!

Tosin tällä viikolla käytän sen yhden lipsahduksen optioni aivan varmasti, sillä mökille on kiva ottaa mukaan aina jotain pientä ja herkullista. Ai että, että mitäkönhän namuja sinne karkkipussin pohjalle sujahtaa mökkireissua varten. No ne samat vakkari namit tietty! Nyt kun ei ole viikolla ostanut, eikä juurikaan syönyt karkkia, niin viikonloppupussi tuntuu varsin oikeutetulta hankinnalta. Otan pussin viikonloppuna mukaan aina kun lähden ulos valokuvaamaan. Toivon siis anopilta ymmärrystä harrastustani kohtaan lapsenvahtina olemisen muodossa, saas nähdä miten käy!

Kävin maanantaina kuvaamassa Tamperetta (taas). Tälläkertaa sain kuvata kaupunkia Ilves hotellin penthousesta käsin, siellä on kokolailla makeat saunatilat, joista näkee yli koko keskustan. Kuvaus keli oli taas kehno, sumusadetta oli ilmassa, mutta tuulta ei juuri nimeksikään, joten m-realin savusumu leijaili Ipan ympärillä kuin syntistä seuraava savu. Maisemakuvat eivät ottaneet onnistuakeen, mielestäni viuhahduskuvat liikenteestä olivat hauskempia...



Saattaapi olla, että päästään mestoille uudestaan talvella, toivoa sopii, että taivas olisi tuolloin pilvetön ja tuuli veisi m-realin vesihöyryt Lielahteen päin!

tiistai 22. marraskuuta 2011

Kerhoilua

Konstalla oli tänään ensimmäinenkerho päivä. Olin luottavainen Konstan reippauden suhteen, se miten Konsta kohtaisi muut lapsia kun en ole vahtimassa, se minua jännitti. Olin varautunut jäämään Oskarin kanssa Konstan henkiseksi tueksi ensimmäisellä kertaa, jatkossa Antti veisi Konstan aamulla ja minä hakisin hänet pikkuveljen kanssa päivällä. Astuimme sisään kerhotilaan, joka vaikutti varsin mukavalta. Kyykistyin ja sanoin Konstalle "Sinä voit nyt mennä leikkimään ja äiti ja Oskari tulee sitten hakemaan sinut kun kerho loppuu". Silmäiltyään hetken kerhotilaa ja todettuaan, että täällä on kavereita ja leluja, Konsta käveli lajitovereidensa luokse pikkuatuo kopalle ja PUFF, äiti katosi mielestä kuin taikasauvan iskusta. Lähdimme siis Oskarin kanssa ulkoilemaan lähistölle siltä varalta että kerhon ohjaaja soittaisi että tulkaahan hakemaan tämä hulivili pois täältä.

Hassua, miten se tunne tui nyt jo. Olin ajatellut, että tutustuisin tämän sorttisiin uusiin tunteisiin vasta kun pojat menevät päiväkotiin. Se tunne, kun poika marssi määrätietoisesti ja intoa uhkuen toisten lasten luo ja äidin olemassaolo unohtui silmänräpäyksessä, hyvä kun malttoi heiluttaa minulle ennen kun painoin oven kiinni. Se tunne oli jotenkin tyhjentävä. Muutaman sekunnin ajan oli vaikeaa hyväksyä, että esikoiseni on jo reipas pieni poika ja niin itsenäinen yksilö, että voi ilman epäilyksen häivää jäädä yksinään uuteen tilanteeseen. Sitten tunne muuttui. Yhtäkkiä olinkin ylpeä. Ajattelin, että olen varmaan tehnyt jotain oikein kun poika jäi vieraan hoitoon luottaen siihen että äiti tulee vähän ajan päästä hakemaan kun on kerran luvannut. Hirveämpää minun olisi ollut jättää itkevä, vastahakoinen lapsi kerhoon. Olimme edeltävän viikon ikana käyneet useasti läpi sen, mitä tapahtuu kun mennään kerhoon, koska pienelle lapselle on hyvä käydä läpi uudenlaisia tilanteita jo etukäteen, jotta lapsi tietää miten tulee tapahtumaan; Isi vie sinut aamulla kerhoon, jonne sinä jäät leikkimään ja puuhastelemaan toisten lasten kanssa, sitten äiti tulee sinut hakemaan kotiin.

Luulen, että Konstan kohdalla kerhoon ja tulevaisuudessa päiväkotiin jättäminen on helpompaa kuin Oskarin. Konsta on 2,5 vuotias aloittaessaan päiväkodin ja selkeästi kaipaa jo toisten lasten seuraa ja runsaasti aktiviteetteja. Ryhmässä touhuaminen on pojalle erityisen mieleistä, vaikkakin leikit ovat vielä yksin touhuamista. Oskarin kohdalla irtipäästämisen tuska tulee olemaan varmasti suuri, koska pienokainen on vielä niin pieni. Minua huolettaa jo etukäteen, miten Oskari pärjää muiden hoidossa, niin avuton vielä, ei osaa syödä itse, ei osaa kävellä, ei osaa puhua, ei osaa sitä eikä osaa tätä. Sydäntä särkee, kun joutuu laittamaan niin pienen lapsen hoitoon, mitä jos hän sanoo ensimmäisen sanansa tarhantädille tai näyttää hänelle ensimmäisen askeleensa? Mitä jos tarhantäti huomaa ensimmäisen hampaa puhjennen enne minua? Noh, on siellä pienemmätkin hyvin pärjänneet ja itseppähän valintani tein ja otin uuden työn vastaan, jos olisin pitänyt vanhan työni, olisin voinut jäädä vielä hoitovapaille, mutta nyt minua odottaa uudet haasteet työelämässä......... Silti, nyyh. Mutta en aio kyllä viettää loppua kotona olo aikaa murehtimalla tulevaa, vaan aion ottaa tästä ajasta kaiken ilon irti, vielä kun saan nauttia lapsista twenty-four-seven!


Noh, kerhoilu oli ihan menestys alusta loppuun asti. Kun kerho päättyi, oli Konsta ilahtunut nähdessään minut ja Oskarin, mutta selvästi kaksi ja puoli tuntia toisten lasten seurassa oli väsyttänyt pojan totaalisesti. Kotiin tuomisina poika oli koristellut kerhossa lumihiutaleen!!! Voi kuinka ihana se on, siitä tuli äidin aarre! Laitoinkin sen heti mustalle pahville, jotta se erottuu paremmin! Hiutaleen oli leikannut kerhotäti ja lapset olivat saaneet liimata hileet itse. Voin vain kuvitella sitä ympäriinsä leijaillutta hileiden määrää, kun pienet kätöset on ripotellut hilettä tähtösen päälle. Kerhotätikin on saanut varmaan melkoisen bling bling lookin loppupäiväksi. Mutta se oli Konstan ensimmäinen kerho askartelu, joten ajattelin laittaa hienon hiutaleen muistoksi kehyksiin. Siihen asti kun ehdin kehyskaupoille, hiutale saa ilahduttaa meitä jääkaapinovessa.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Nyt saa luvan riittäää!

Jouluun asti, ja tästä pidetään kiinni kynsin ja hampain! En astu sinne jalallanikaan, itse asiassa kierrän sen Prisman karkkihyllyvälin hyvin kaukaa. En edes nuuhkaise sinne päin!  Jouluun asti on karkin osto lakko! Huomatkaa kuinka helpolla päästän itseni, saan kuitenkin syödä karkkia jos joku muu sitä minulle tarjoaa, heh! Ja ihan tiedoksi, että tällä hetkellä laatikosta ei löydy kuin pussillinen purkkaa, sisu aski ja Konsta elokuussa synttärilahjaksi sadut kettukarkit, joten ei, en ole hamstrannut valmiiksi kuukauden karkkeja laatikkoon. Jokatapauksessa, nauran päin herra Candy Kingin naamaa seitsemänä päivänä viikossa jouluun asti ja pierut saa myös herra Fazer ja hänen suklaalevy arsenaalinsa! Selätän teistä kumman tahansa ihan milloin vaan jos uskallatte edes vihjata minulle olemassa olostanne, eikun kehään vaan ja matsi päälle.

Olin muuten jo ihan päättänyt, että tämä minun paluu entiseen, lähes karkittomaan elämään kävisi helposti, kunnes piipahdin täällä! Kiitos vaan Eeru, pidän haasteista. Pystyin jo haistamaan nenussani ainakin tuon jumalaisen vadelmaisen valkoisensuklaan ja minttuisen tummansuklaan, nam nam ja nam... Huoh, tästä tulee niin vaikeaa!

En siis syönyt ennen karkkia juuri ollenkaan. Lähes kaikki makeiset homehtui laatikossa pitkälle yli parasta ennen päivän kunnes päätyivät roskikseen. Sitten tulin raskaaksi ja kun en ollut enää raskaana niin imetin Konstaa ja kun lopetin imettämisen, aloin odottaa Oskaria ja kun en enää ollut raskaana niin imetin ja sitten vaikka imetän vieläkin niin noiden vesseleiden kanssa joskus niin kiire, että suklaalla voi kevyesti korvata ihan kokonaisen ateria ja.... Tekosyitä toisensa perään (vaikkakin raskauden ja imetyksen aikainen lisääntynyt energian tarve selittääkin lisääntyneen suklaan himon). Niin ja ihan turha kenenkään tulla kertomaan että raskausaikainen lisääntynyt energian tarve voidaan kattaa yhdellä voileivällä päivässä, ei ainakaan meillä! Pahinta on se, että karkin himo on jäänyt pahasti päälle, joten ajattelin tehdä irtioton. Olen koukussa sokeriin, siispä vieroitushoito alkakoon. Jos onnistun jouluun asti, voin hyvällä omallatunnolla aloittaa jouluna konvehtien mässäilyn ja tehdä karkkilakon sitten taas uudenvuoden lupauksena, joten hommahan pysyy hanskassa ihan itsekseen!

No okei, koska mikään ei ole niin inhimillistä kuin omien sanojen syöminen, niin... Kerran viikossa sallitaan yksi lipsahdus. Viikonloppuna ehkä perjantaina tai ehkä lauantaina fiiliksestä riippuan, vietän herkkupäivää. Jos ei tee tiukkaa niin kierrän karkkivälin silloinkin, mutta sallin itselleni yhden makean lipsahduksen, yhden pienen sokerihumalan viikossa hyvällä omalla tunnolla, jos siltä tuntuu. Eikä tässä nyt ihan niin kovista aineista puhuta kummiskaan, etteikö voisi kerran viikossa herkutella. Mutta arkisin en osta karkkia vaan syön ihan kunnon ruokaa nälkääni!

Ps. Haastan kaikki päivittäin karkkipussia rapistelevat mukaan ostolakkoon!

perjantai 18. marraskuuta 2011

Viikon pöperö a la Noora

Ruoan laitto on helppoa. Luovaa. Se ei ole lainkaan vakavaa. Ja maistelu on sen paras osuus. Ja ai niin, aina voi soveltaa, jos nyt vaikka olet unohtanut ostaa jonkun tärkeän aineen, niin korvaa se jollakin muulla!

Näihin joka kokkiohjelman mantroihin uskoen tartuin taas kaupassa jauheliha pakettiin. Ajattelin, että jospa kerrankin tekisin jotain ihan omasta päästä, laittaisin vuokaan sitä mistä tykkään ja maustaisin lemppari mausteilla. Jauheliha tuntui tähän kokeiluun turvalliselta vaihtoehdolta ja koska Konsta pitää kaikesta mikä on tehty jauhelihasta, palvelisi vaihtoehto meitä kaikkia. Kyllä minä siihen pystyn! Hittoon kaikki loraukset, ripaukset, nokareet ja muut maailman epämääräisimmät mittayksiköt, joita SI-järjestelmä ei tunne, mutta kaikki kokkikoulun käyneet kylläkin. Ostoskoriin hieman valkosipulia, sipulia, kesäkurpitsaa, tomaattia, tomaattimurskaa ja pakasteesta perunasuikaleita, sillä en todellakaan aio itse kuoria ja suikaloida perunoita kokeiluluontoisessa kokkauskokeilussa! Aion tehdä peruna-jauheliha kesäkurpitsa-tomaatti vuokaa! Kotiin päästyä tökkäsin jauhelihan jääkaappiin, se saisi levätä yön yli ennen kohtalokasta torstai kokkailua!

Sanottakoon jo nyt, että ruoanlaitostani ei olisi tullut yhtään mitään, ellei rakas siskoni olisi tullut kylään. Tämä minun kokeiluluontoinen ruokani, jonka aioin valmistaa tuosta noin vain sujuvasti ilman reseptiä vaati noin kaksikymmentä neuvon kysymistä siskoltani, ainakin viisi totaalista uskon menetystä omiin kokkitaitoihini, monta epätoivon hetkeä kun suurta eroahdistusta kärsivä Oskari heräsi kesken kokkailujen päiväunilta ja roikkui puntissani loppuajan haluten syliin. Ruoan piti syntyä käden käänteessä, tuhersin vuokaa ainakin tunnin ellen kauemminkin.

Perunasuikaleet ja kesäkurpitset sulassa sovussa samassa vuoassa....

Jauheliha-tomaattimurska-tomaatti kastike maustettuna suolalla, pippurilla, 
oreganolla ja basilikalla....

 Kerroksittain vuokaan ladottuna peruna ja kesäkurpitsa viipaleita sekä 
jauheliha-tomaattikastiketta ja päälle juustoraastetta...

Ja kuten aina, matkani kokkailujen ihmeelliseen maailmaan oli täynnä muuttujia. Aloin viime metreillä ennen uuniin laittoa epäillä vuokani mehevyyttä, marisin epätoivon vallassa että "Miks mä en ikinä onnistu näissä jutuissa? Jos joku vielä sanoo mulle kerrankin et älä ota tätä niin vakavasti niin mä hermostun ihan lopullisesti näihin köökki hommiin!!!", antoi siskoni näppärän neuvon että kaada purkki ruokakermaa siihen päälle. Mitääh??? En ollut kyllä ajatellut et laittaisin, voiks niin tehdä vielä tässäkin vaiheessa??? No voi, kuulemma. No ei muuta kun siihen sitten päälle vaan lorotin kaapista löytyneen tötsän kolmen juuston ruokakermaa, onneksi.


Loppujen lopuksi vuoasta tuli tosi hyvää ja maistuvaa. Minä tykkäsin, Konsta tykkäsi ja Antti tykkäsi, joten se palveli tarkoitustaan mainiosti. Kyllä se silti syö naista, että kun kerran päättää, että nyt rohkeasti vain kokeilemaan jotain uutta, tällä kertaa en ressaa, hyvä siitä tulee, niin se lopputulos on ihan kauheen draaman takana! Oli sen sortin hell's kitchen taas käynnissä, että ihan taatusti teen seuraavan arkiruoan reseptistä!



torstai 17. marraskuuta 2011

Valoa kaupunkiin

Valoviikkojen avajaiset oli ja meni jo, valoviikot tosin ovat edelleen meneillään ja Tampereen keskustassa! Siellä mukulskivien yläpuolella hilluu siellä täällä kivoja valosarjoja, muodostaen tunnelmaa tuovia kuvioita kaupungin katujen ylle. Jännä juttu muuten, valot luovat kaupunkiin sellaista vanhanaikaista, tunnelmallista, lämpöisen keltaista valoa, jota halogeenit ja led-tekniikka ei kaiketi edes tunne. Onkohan kaupunki ostanut miljoona hehkulamppua varastoon, vai mitä tapahtuu valoviikoille kun hehkulamppujen saatavuus on loppunut ja valopallot poksahtelevat yksi toisensa jälkeen pimeiksi?

Jokatapauksessa, valoviikkojen avajaisissa on aina ilotulitus ja sitähän on aina kiva valokuvata. Tosin tällä kertaa oltiin perheen kanssa ihan viimetipassa paikalla ja ilotulitus alkoi jo siinä vaiheessa kun aloin ruuvaamaan kameraa kiinni jalustaan. Onneksi olin säätänyt kameran jo autossa vähän sinne päin; ISO 200, aukko f8 ja valotusaika 1,6 sekuntia, olis voinut ehkä olla vähän pidempikin, mutta pari ihan onnistunutta otosta tuli näilläkin.





Ilotulitteista saa usein hauskoja kuvia, joten kannattaa ottaa kamera ja jalusta mukaan jos on menossa itsenäisyyspäivän ilotulitusta katsoman. Tänä vuonna tuntui olevan nämä valoviikkojen tulitteet hieman vaisuja ja useat jäikin rakennusten varjoon, joten josko kaupunki olisi satsannut itsenäisyyspäivään ja silloin olisi jotain näyttävämpää tarjolla tai ainakin korkeammalla poksahtavaa... Tällä kertaa räiskin kuvia samalla asetuksella lapi pari minuuttia kestävän shown ja olin positiivisesti yllättynyt kun kotona huomasin, että muutama laukaus oli osunut oikein kohdalleen! Hanskat tosin kannattaa laittaa kätösien lämmikkeiksi joulukuussa, lämpimillä sormilla onnistuu paremmin tuo kameran nappuloiden painelu!

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Tämän äipän kasvun paikka!!!

Ihan tavallinen päivä ja tavallinen tilanne meidän arkipäivässä. Leikitään poikien kanssa, kootaan Konstan kanssa junarataa aulassa tai rakennellaan jotakin legoista poikien huoneessa. Oskari osallistuu näihin leikkeihin toistaiseksi lähinnä kaikkien aikaansaannosten tuhoajana, mutta on myös aidosti innoissaan jokaisesta käteen annettusta palikasta ja tarkastelee lego- ja junaratapalikoita uskomattomalla intensiteeetillä. Aivan kuin jokaisesta palikasta aukeaisi jokin uskomaton kolmas ulottuvuus tai jotain muuta maagista! Ja jos rakennan pikkuiselle hajoitettavaksi ihan oman pienen tornirakennelman  legoalustalle ja tuuppaan sen sitten pojan tutkittavaksi niin silmät laajenevat lautasen kokoisiksi hämmästyksestä ja innostuksesta juuri ennen kuin pieni terminaattori käy rakennelman kimppuun. Räks ja poks, tornia ei ole enää! Junarataa tehdessä pikkumies nappaa aina paristokäytttöisen veturin käteensä, koska se surisee ja sen renkaat pyörii on se erityisen kiinnostava, ja tutkii sitä innoissaan tai hakkaa pitkää ratapalikkaa kaikkiin ympärillä oleviin pintoihin ihmetellen aikaansaamaansa ääntä.

Konsta leikkii ja Oskari osallistuu nappaamalla veturin!

 Mutta hauskintahan näissä yhteisissä leikkihetkissä on tämä äidin innostus rakentamisesta. Onhan se tärkeää että äiti kokee onnistumisen hetkiä rakentaessaa Brion junaradasta, ainakin omasta mielestään, jotakin varsin upeaa ja ennennäkemätöntä tai legoista jonkun ihan super hienon jutun. Joskus, ihan huomaamattani ja varsin salakavalasti, keskityn rakenteluun niin syvästi, etten edes huomaa, että poikien kiinnostus loppui jo ja he alkoivat puuhailla jotain ihan muuta. Konstan suosikki leikki on kun tehdään dubloista omat autotallit Sheriffille, Docille ja Salamalle ja Make rekalle pitää tehdä oma "Truck Stop" katos. Lisäksi äiti intoutuu rakentelemaan enemmänkin toimintoja Syylari cityyn, asettelee hienoja legopuita sinne tänne autokaupunkia, kyhää Luigin ja Quidon rengaskaupan, Flooran V8 kahvilan (tässä kohtaa ihan viimeistään Konstaa ei enää kiinnosta), Martin varikon yms.

Konsta päikkäreillä ja Oskarilla aikaa tutkia rataa...

... 5 min ja rata on saanut uuden muodon

Noh.... Mitä äidin rakennellessa tekee turhautunut lapsi, jolla on jo viimeisen 10 minuuttia ollut tylsää eikä hän ole saanut äidiltä lainkaan huomiota? No alkaa tietenkin leikkiä keskeneräisellä kaupungilla ja ajella hurjasti autoilla talleihin ja tankkaamaan autoja huoltoasemalla ja niin edelleen, tottakai! Ja niinhän sen kuuluukin mennä. Mutta mitä tekee äiti 31 v? Sanoo pojalle että "ei tämä ole vielä valmis odota nyt vielä hetki niin äiti laittaa vielä pari juttua paikoilleen!". No mitä tekee poika 2 v? Viis veisaa äidin pyynnöstä ja pärryyttelee entistä lujemmin kaupungissa autoillaan ja romuttaa matkalla lähes kaikki äidin hienot aikaansaannokset innostaen pikkuveljen mukaan romutusleikkiin. Mitä sanoo äiti 31 v? "Pojat!!! Äiti ei kyllä rakenna teille kohta yhtään mitään kun te aina rikotte kaiken heti!!!". Sitten hiljainen hetki, kuin pauselle painettu elokuva. . . . . . Siis mitä mä just sanoin????

Eikös nämä leikit ole kuitenkin lähtökohtaisesti noita poikia varten? Eikös leikkiminen ylipäätään ja sitä kautta lego- ja junaratapalikoiden liittäminen yhteen ja se, että oppii ajamaan junalla raidetta pitkin ole tärkeää pienten lasten hienomotoriselle kehitykselle? Eikös mielikuvituksen ilmentäminen leikin kautta ole  myös lapsen kehitykselle tärkeää jokapäiväisissä leikeissä kuin myös se, että lapsi saa olla vapaasti luova omissa puuhissaan? EEIII! Meillä se menee niin että äiti se täällä vaan leikkii ja kehittyy ja pojat odottelee, että kaiken sorttiset kyhäelmät tulee valmiiksi, jotta niitä saa sitten katsoa, mutta ei niihin missään tapauksessa saa koskea! Äiti kertoo kohta isille että pojat kiusaa!

On se hienoa löytää itsestään se pieni hupsu lapsi, joka loukkaantuu siitä että joku tuli ja sotki mun leikit. Myönnän ihan avoimesti, että törmään tähän asiaan monesti. Varsinkin junaradan kanssa, koska hyvin toimiva rata on yllättävän vaikea saada toimimaan hyvin, kun palikoita on rajallisesti. Ensimmäisellä kerralla kun huomasin harmistuneeni asiasta, älyten heti perään lapsellisuuteni, tilanne purkaantui naurukohtaukseen! Nauroin itselleni ja sanoin räkätystäni ihmettelevälle lapselleni heti, että "Äiti höpsötteli, tottakai saat leikkiä ja aina äiti sinulle uuden tekee!". On todella hassua huomata, kuinka minä, äiti, "aikuinen" olen joskus rehellisesti ja aidosti pettynyt siitä, että leikit meni heti piloille.... Niin siis korjataanpa hieman. Minun mielestäni aikaansaannos rikkui ja leikit loppui, lasten mielestä leikki ja hauskuus vasta alkoi ja kasattua asiaa alettiin vasta hyödyntämään tarkoituksen mukaisesti! Ja juuri sitä vartenhan minä oikeasti niitä legoja ja junaratoja rakentelen, jotta lapset saavat niistä iloa! Ja se on oikeasti laatuaikaa parhaimmillaan. Tässä äiti sai henkisenkasvun oppitunnin elämänkoululta! :)

maanantai 14. marraskuuta 2011

Isit on ihania

Lähinnä siksi tietenkin, että ilman ihania isejä, ei olisi meitä ihania äitejä! Joten siinäpä on kylliksi syytä juhlintaan. No ihaniahan nuo kainalossa kuorsaavat otukset ovat ja varmasti juhlansa ansainneet. Meidän isukki (siis omien lapsieni isä, ei minun isäni) sai lahjaksi uuden tyynyn. Joutsenen napakan untuvatyynyn, jossa on untuvaa ja höyhentä fifti siksti, luulis tulevan hyvät unet. Lisäksi sattui silmiin niin hauska Kiroileva siili-pyjama, että vaikka pyjamat ja pitkät kalsarit ovatkin isänpäivälahjana siitä kliseisimmästä päästä, pääsi kyseinen yöpuku ostoskoriin ja pakettiin saman tien hauskuutensa vuoksi. Noh, isukki tykkäsi paketeista ja erityisesti luxus aamusta; sai nukkua pitkään ja kävellä valmiiseen aamiaispöytään!


Aamiaisella maistui voileivän lisäksi munat, pekoni, paistettu halloumi juusto ja meloni, nam! Aamu oli yhtä hassäkkää, joten munat olivat liedellä muutaman ylimääräisen minuutin ja näin ollen neolivat meidän makuun ylikypsiä ja pekoni, joka kuvan otto hetkellä tirisi vielä uunissa, ei ollut meidän makuumme tarpeeksi rapsakkaa. Mutta mitä pienistä, hyvältä maistui! Ja olihan tuossa minun keittiö orietoitumistaidoilla ihan tarpeeksi puuhaa, kun yksikseen hääräilin ja yritin pitää pojat tyytyväisenä sekä hiljaa, ettei isukki herää liian aikaisin!



Paineltiin viikolla poikien kanssa käden jälkiä pahville ja askarreltiin tuotoksista kortti isille sekä vaarille ja papalle. Hienot tuli korteista, vaikka askarteluhetki oli kaikkea muuta kuin sellainen ihana seesteinen askarrellaan-yhdessä-ilman-kiirettä-ja-kaikilla-on-hauskaa hetki. Kun sain pöydän suojattua sanomalehdellä, pahvit leviteltyä pöydälle, isommalle pojalle muumien viidakkoseikkailun pyörimään telkkariin (kahden pienen yhtäaikainen maalaaminen ei käynyt pienessä mielessäkään) ja sormivärit kaadettua lautaselle, Oskarille iski väsy. Yritä nyt siinä sitten pitää yli kymmenen kiloista pötkälettä kainalossa, kun toista unettaa, itkettää ja hän yrittää rimpuilla pois kainalosta ja siinä samalla painaa kädenjälkiä onnistuneesti pahviin. Juuh, eihän siitä meinannut tulla mitään! Uninen itku loppui tosin heti, kun poika sai maalia käteen ja sen läträäminen sormien välissä oli niiiiiin ihanan tuntuista, mutta sitten alkoi se vapaana oleva toinen käsi napata tavaroita pöydältä, nimittäin niitä maalilautasia ja paikalleen aseteltuja pahveja. Lisäksi pieni innokas maalari oli sormiväristä niin innoissaan, ettei suostunut aukaisemaan nyrkkiään, kun maali tirskui ihanasti sormien välistä joten nyrkki pysyi visusti suljettuna. Jestas sentään sitä hien määrää, siinä vaiheessa, kun oltiin saatu aikaiseksi ehkä viisi kelvollista käden jälkeä. Sitten Oskari käsien pesulle ja Konstan vuoro.... Tosiaan, Konsta juoksee pakoon minkä kerkiää ja huusi ettei halua, ja minä juoksin perässä kiljuen, että "Tule nyt tänne, ennen kuin nuo maalit kuivuvat, äiti on ihan varma, että sinulla on hauskaa!". Noh, loppu hyvin kaikki hyvin, saatiin korttiainekset molemmilta pojilta ja äidiltä, sekä Konstalta kosolti muutakin taidetta. Sitten menikin aikas kauan, että sain kaikki suojapapereiden yli roiskuneet maalit siivottua.... Hoh hoijaa, ehkä askartelu on hieman vanhempien lasten kanssa, sanoisinko hedelmällisempää kaikille osapuolille... Onneksi korteista tuli hienot, joten kannatti hieman hikoilla!

Kaiken kaikkiaan isänpäivä sunnuntai oli aamusta iltaan pelkkää laatuaikaa, yhdessä oloa perheen kanssa, herkkuruokaa mumman ja vaarin luona ja illemmalla ajanviettoa muiden sukulaisten kanssa!

perjantai 11. marraskuuta 2011

ZZzzzzz.....

Heräsimme yöllä mieheni kanssa ihmeelliseen norpan tai hylkeen oink-ääntä muistuttavaan ääntelyyn. Se kuului pinnasängystä. Olin aivan kauhuissani kun nostin tulikuuman, ihmeellisesti yskivän, mutta silti syvässä unessa olevan Oskarin sängystä syliini. Viisi tuntia aikaisemmin nukkumaan mennessä lapseni oli ollut ainakin minun tietääkseni täysin terve, mutta nyt kuumetta oli yli 39-astetta ja ihmeellinen yskintä-ääni oli minulle ja miehelleni jotakin ennen kuulumatonta.... Soitto TAYSiin ja mieheni lähti viemään pientä sairastelijaa Acutaan. Siellä diagnoosi oli kurkunpääntulehdus, hoitona maskista hengitettynä hieman adrenaliinia ja kortisonipiikki reiteen. Sanomattakin selvää, että vaikka sain jäädä kotiin nukkumaan, ei uni tullut. Kun olin saanut unenpäästä kiinni, heräsin yhtäkkiä painajaiseen, jossa nelosen Maria showssa vieraillut mies mustaksi tatuoituine silmämunineen tuijotti minua. How spooky is that???

Onneksi TAYS reissu oli vajaassa parissa tunnissa hoidettu, pojat lähtivät matkaan 02.20 ja kotiutuivat 04.05. Suht ripeää toimintaa. Eipä ollut odotustilan penkit olleet keskellä viikkoa täynnä reissussa rähjääntyneitä tien laitapuolen kulkijoita, lääkärin mukaan oli ollut lapsipainotteinen yö. Repaleisen yön jälkeen olo on ollut koko päivän unelias, onneksi urhea pikkumies on ollut reipas oma itsensä, eikä yöllisestä taudista ole jäljellä kuin silloin tällöin yllättävä yskänpuuska. Koska olo on uninen, taidamme käydä kylvyssä poikien kanssa ja painua pehkuihin, todennäköisesti siis nukahdan lukiessani esikoiselle iltasatua....

Oikein ihanaa isänpäiväviikonloppua kaikille, muistakaa halia kaikkia isejä isosti, he ovat sen ansainneet!

torstai 10. marraskuuta 2011

Tampere by night

 Taas oltiin valokuvailemassa, tällä kertaa aina niin ihanaa kotikaupunkiamme Tamperetta. Ilma oli usvainen ja kylmä, eikä sinistä taivasta näkynyt missään. Siitäkin huolimatta muistikortille tallentui pari ihan kivaa otosta. Harmi, että pilvisyydestä johtuen "sininen hetki" oli todella lyhyt. Tällä kertaa innostuin kuvaamaan heijastumia, varjoja ja valoja vedessä.





Nykyään kaikki Tampereen kävelysillat ovat täynnä rakastavaisten kiinnittämiä lukkoja!




Maisemat olivat taas kerran kauniit ja kun niitä katseli hieman eri silmin kuin tavanomaisella shoppailureissulla, niin voin sanoa, että varsin viehättävä tämä on tämä ihana kaupunkimme!

Ps. Pahoittelen, että kuvat on sommiteltu miten sattuu, en nyt vaan jaksa tapella enempää tämän bloggerin kanssa, kun muokkaustilassa välit näyttävät ja ovat samat, mutta esikatselutilassa ihan mitä sattuu. Let's see miltä ne teille näytää...

maanantai 7. marraskuuta 2011

Höpönlöpöä perunasurvimesta ja kalapuikoista

Viikonloppuna tein porkkana-perunamuusia. Vaikka kaapista löytyy kone jos toinenkin, jolla perunan muussaaminen onnistuu, paras lopputulos tulee kuitenkin survimella! Ei limaista koostumusta, eikä kiiltoa ja sopivasti sattumia! Olen jo ihan tarpeeksi monta kertaa saanut sauvasekoittimella aikaan mitä käsittämättömintä liisteriä, jonka koostumus suussa on todellakin epämiellyttävä, päätin siis panostaa ja hankkia survimen. Vekotin maksoi Prismassa 15,90€ ja on nyt jo ollut hintansa väärti. Halvemmallakin olisi päässyt, mutta halvemman mallin (7,90€) survinpää ei vakuuttanut. Tarkoitus on kuitenkin saada aikaiseksi sosetta, joka kelpaa myös Oskarin pieneen hampaattomaan suuhun. Siispä survinpään teknisellä toteutuksella oli mitä oleellisin vaikutus ostopäätökseen. Ostamassani mallissa muussattu peruna tai muu kasvis tursuaa pyöreässä muovilevyssä olevien pyöreiden aukkojen läpi, kun halvemmassa raudassa pää oli ikäänkuin mutkikkaaksi väännetty rautalanka. Onko se muuten perunamuuSi vai perunamuuSSi, yks vai kaks ässää?

Niin, siispä uuden survinraudan siivittämässä hurmoksessa, tein järkyttävän määrän porkkana-perunamuusia, joten minulla oli tänään dilemma, mitä nopeaa voi tehdä perunamuusin kaveriksi, sillä lihapata jonka kanssa perunamuusi styylasi viikonloppuna, loppui jo?  Kävellessämme kotiin puistosta pohdittiin Konstan kanssa, että nähdäänköhän me naapurin sedän pihassa hinausauto? Siinä on usein Sulingon punainen hinausauto pihassa, Konsta on aina ihan innoissaan autosta, mutta kun kuljettaja kysyy että "Haluaako pikkumies käydä ohjaamossa?, niin viimeistään silloin menee pupu pöksyyn. Siinä kävellessämme mietin kuumeisesti myös sitä, mitä loihtisin Konstan lautaselle perunamuusin viereen. Ette ehkä usko, mutta kun sen keksin, olin aivan innoissani. Kalapuikkoja! Siis kalapuikkoja? Juu-u, kyllä, kalapuikkoja! Ne ovat minun päässäni ruoka, joihin liittyvä mielleyhtymä kiidättää minut suoraan 80- ja 90-luvuille, jolloin niitä on meillä kotona syöty. Harvoin, mutta syöty kuitenkin. En ole syönyt kalapuikkoja ainakaan kymmeneen vuoteen!!!


 

Ostin kalapuikkoja taannoin kaupasta. Olin taas hetkellisesti itsesyytöksien maailmassa, tällä kertaa aiheenani "Lapsien kuuluisi syödä kalaa kolmesti viikossa, omani saavat kalaa ehkä kerran kahdessaviikossa". Huono omatunto lapsieni liian vähästä, kalan sisältämien hyvänlaatuisten rasvojen, D-vitamiinin ja omega kolmosien saannista korjaantui pakastealtaalla, kun silmiini osui lohikalapuikot; Kahdeksan minuuttia pannulla ja valmis! Voisiko eines enää paremmaksi jalostua? Otin heti kaksi pakettia, survoin ne tyytyväisenä kotona pakkaseen ja unohdin ne sinne. Ja tänään ne olivat tosiaankin päiväni pelastus! Ja ne olivat hyviä!!! Konsta ylisti kalapuikkoja ja hotkaisi kolme kalapuikkoa, läjän muussia, tomaattia ja raejuustoa ennätys ajassa. Kaiketi meidän pojan lempiruokien lista kasvaa entuudestaan, makaronilaatikko, lihapullat, nakit, raejuusto, paprika, tomaatti ja listaan lisätään tästäpäivästä lähtien kalapuikot!

Ps. Eka kuva, jonka olen itseasiassa siirtänyt puhelimasta koneelle ja blogiin, ei ihan huono, vaikka tietääkseni keittiömme työtasot eivät olekaan kellertävät... Järkkärin akku oli latautumassa tämän iltaisia ulkokuvauksia varten ja kännykkä pelasti hetken.


sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Valoa makuuhuoneessa

Muutama vuosi sitten kävimme isolla porukalla läpi mieheni isovanhempien jäämistöä. Kukaan ei huolinut vanhaa jalkalamppua, jonka varjostimen kangas oli hyvin hauras ja siitä roikkuvat pikku tupsut virttyneet. Revin varjostimesta kankaan irti ja otin kehikon talteen, josko siitä voisi jotain joskus askarrella. Jätelava oli myös vanhan kristallikruunun kohtalona, mutta ennen sitä, keräsin talteen kultaisesta hirvityksestä tomuiset kristallit. On minussakin sen verran harakan vikaa, että ajattelin kristallien olevan kauniita jossakin, sitä vaan en tiennyt, mihin ne päätyisivät.

Olen innokas askartelija ja käsityön tekijä, tai ainakin innokas käsityöprojektien aloittaja kuten joistakin postauksistani voi ehkä päätellä. Usein projektini alkavat rivakasti, etenevät hitaasti ja tyssäävät kuin seinään kun into laantuu ennen kuin työ on valmis. Kun kuitenkin sain idean yhdisää vanha kehikko, kristallit ja monta metriä tylliä makuuhuoneen valaisimeksi, tuntui idea niin hyvältä, että sain kerrankin jotain aikaiseksi.






Vaikka meidän kodin tyyli ei olekkaan kovin bling bling, enkä muutoin fanita kristallikruunuja (poikeuksiakin löytyy), on tämä valaisin minusta yksi parhaita näperryksiäni. En tiedä voinko koskaan luopua siitä, koska olen sen itse tehnyt, liittyy siihen suurta tunnearvoa.

Vaikka pimenevät päivät ja illat ovatkin täynnä mahdollisuuksia tunnelmointiin, on harmi, että vähenevä valon määrä tekee kuvaamisesta haastavaa. Makuuhuoneessamme vallistsee paljon vaalempi sävymaailma, kuin mitä kuvista välittyvä tunnelma antaa ymmärtää...

Happy Halloween, again!

Tänä viikonloppuna Suomessa taidettiin juhlia "virallista" Halloweeniä. Mehän toki juhlittiin jo viikko sitten ja tässä virallisen juhlan kunniaksi vielä muutama kuva viikko sitten pidettyistä Halloween kekkereistä. Juhlinnan kuvaaminen hämärässä tunnelmavalaistuksessa ilman tunnelman tappavaa salamaa on todella haastavaa ja kuvasato olikin 90 %:sti julkaisukelvotonta totaalisen epäterävyyden vuoksi. Hienoja asuja oli enemmänkin, mutta kuten tiedämme osa tuonelan vainajahengistä ei siedä päivänvaloa....





Noitia oli useampi ja hattua jos jonkin laista. Itseäni hieman harmitti, etten ehtinyt meikata asiaan kuuluvaa hirmumeikkiä, kun juhlien järjestelyssä tuli niin kiire. Ehkäpä ensi vuonna on uudet juhlat ja ehkäpä silloin järjestetään hieman enemmän aikaa oman kuontalon maskeeraamiseen!