tiistai 9. heinäkuuta 2013

Jotain rajaa!

Tapahtui viime perjantaina (jotenkin vaan onnistuin tekemään jotain, eikä Bloggeri ollutkaan julkaissut juttua... Tekniikka on ihmeellistä...)

Ihana aamu. Käveltiin auringonpaisteesta nauttien Tammelantorille, matkaan tarttui herneitä ja kirsikoita. Sitten eväät kainalossa isoon hienoon Tammelatorin puistoon. Jostain syystä jalat ovat tämän lyhyen kaupungissa asumisen ajan kantaneet aina Pikkukakkosen puistoon koska se on lähellä ja nyt viime viikkoina Sorsapuistoon, koska siellä on Sorsia ja Riikinkukkoja ja Helmikanoja ja ties mitä siivekkaitä, joita pojat tykkäävät katsella aina puistossa temmeltämisen jälkeen.

Nyt oli innostuksen taso korkealla kun meille uuden puiston portit aukenivat. Pojat heti ensi silmäyksellä totesivat, että hei, nyt on siistejä vekottimia!!! Me halutaan tonne, tonne ja tonne. Oltiin onneksi etukäteen sovittu, että yhdessä edetään ja ollaan koko ajan samassa kiipeilytelineessä koko sakki, äiti kun ei voi kahteen suuntaan katsoa. Siinä sitten kiipeiltiin, keikuttiin, pelleiltiin, keinuttiin, hypittiin, liu'uttiin, ryömittiin ja pyörittiin. Kylläpä olikin jotenkin erityisen hauska puistoreissu.

Oskari keksi oikein hienon leikinkin. Hän otti kengät pois jalasta ja hautasi jalat hiekan alle. Sitten minun piti kysyä kauhistuneena: Mihin Oskarin jalat ovat kadonneet???? Ja sitten melkoinen kikatus kun jalat ilmiintyivät hiekkakasasta. Tätähän kaksivuotiaalle ominaisesti piti toistaa sata kertaa!

Ainoat asiat, joissa jouduin kieltämään poikia, olivat mielestäni sellaisia maalaisjärjen juttuja tupaten täynnä lapsi olevassa puistossa, kuten ei saa kiivetä liukumäkeä väärään suuntaan ja että keinut pitää kiertää, ei saa juosta keinujan alle. Kiellän omia lapsiani tekemästä sellaisista asioista, joissa voi oikeasti käydä pahasti itselle tai kaverille, muuten puisto on leikkimistä ja omien rajojen kokeilua varten (turvallisuuden rajoissa tietenkin). Yhtäonnekkaita eivät ole kaikki lapset. Mitä kaikkea kuulinkaan vanhempien suusta. Aivan käsittämättömiä kieltolauseita, joiden noudattaminen pienelle lapselle virikkeitä täynnä olevassa ympäristössä on täysin mahdotonta.

"Älä huuda! - Kun lapsi innostuksissaan kiljahtelee ilosta

"Onko pakko juosta joka paikkaan?" - Lapsi juoksi matokeinulta kiipeilytelineelle

"Ei saa heittää leluja!" - noin 2-vuotias pudotti 1m korkeudelta hiekkakkakkumuotteja alas kiipeilytelineestä, minun mielestäni se ei ole edes heittämistä

"Lopeta se kiipeily!" - Äiti ei jaksanut nostaa penkiltä ahteriaan auttaakseen lastaan vaikeimman kohdan yli

"Lopeta se huutelu vai haluatko että äiti lähtee kotiin?" - Kun lapsi huuteli hullunkurisia sotahuutoja kiipeilytelinestä

"Ei saa ottaa kenkiä pois jalasta!" - Lapsi istui hiekkalaatikossa ja matki meidän Oskarin leikkiä, jossa omat varpaat peitetään hiekkaan

"Se puu ei ole mikään kiipeilypaikka!" - Lapsi yritti kiivetä paksurunkoiseen vanhaan puuhun, täysin vailla onnistumisen mahdollisuutta

"Mä en jaksa juosta sun perässä koko ajan" - Vaihtoiko lapsi liian usein leikkivälinettä? En tiedä, typerältä tuo silti kuullosti

"Ei saa juosta keppi kädessä!" - Ei varmaan tartte selittää että lapsi juoksi kepi kädessä

Mä en kertakaikkiaan tajua, että kannattaako tuoda lapset puistoon jos lähtökohtaisesti siellä ei saa tehdä mitään ja jos tärkeintä on että vaatteet on kotiin päästyä puhtaat ja ehjät??? Ymmärrän kyllä että pitää ohjeistaa ja neuvoa ja tottakai kieltää jos on vaaratilanne, mutta.... Eihän siinä ole mitään järkeä, jos lapsi ei saa juosta, ei kiipeillä, ei tunnustella hiekkaa paljain jaloin yms, yms. Mun olis niin tehnyt mieli sanoa sille kaksivuotiaalle, jonka mielestä oli riemukasta tiputella hiekkakakkumuotteja kaikkein matalimmalla olevasta kiipeilytelineestä, että anna mennä vaan vaikka äitisi kieltää! Tiputtaminen ja heittäminen on kaksi aivan eri asiaa!!!



Toisessa ääripäässä kentän laidoilla istuskelevat nykyvanhemmat iPadeineen ja älypuhelimineen, ei mitään tietoa missä oma lapsi viipottaa, eikä minkäänlaista kiinnostusta kieltää lapsiaan esimerkiksi etuilemasta pienempiä ja hitaampia liuumäki jonossa. Henkilökohtaisesti minua ärsyttää sekin että annetaan lasten kiivetä liukumäkeä väärään suuntaan, koska siinä on vaaran paikka.

Jotain rajaa, lapset on lapsia. Osa kasvua on omien rajojen kokeilu. Millaisia tissiposkia kasvaa pojista ja tytöistä, jotka eivät saa kokeilla rajojaan edes valvotuissa olosuhteissa? Ruvet, arvet, lika, reiät housuissa, onnistuminen ja epäonnistuminen, niitä asioita lapsen pitää saada kokea, mutta miten se on mahdollista, jos mitään ei saa tehdä? Minun lapsuudessa tehtiin kaikkea sellaista, mitä nykyajan digi-äidit ja -isit katsoisivat kauhusta kankeina, mutta hengissä on selvitty.