Entä meidän lapset???

Meillä suomalaisilla on suuri sydän. Me, yksityiset ihmiset, autamme mielellämme luonnonkatastrofien ja sotien uhreja sekä nälänhädästä kärsiviä kehitysmaita erilaisilla hyväntekeväisyystempauksilla vuosittain. Apu menee tarpeeseen ja hyväntekeväisyys on mielestäni tärkeää, sitä ei käy kiistäminen.

Kyseenalaista on mielestäni Suomen valtion apupolitiikka erinäisille tahoille. Käsi ojossa annetaan tukipakettia Kyprokselle osuutemme 200 miljoonaa euroa ja Kreikkaan osuudella 2,2 miljardia euroa. Ei tätä rahaa mistään kassasta otettu, se on meille lainarahaa. Autamme siis muun muassa sellaisia valtioita, jotka enemmän tai vähemmän tietoisesti, huonolla ja korruptoituneella valtionpolitiikalla ovat ajaneet maansa talouden hitaasti mutta varmasti ahdinkoon. Kreikassa ei juurikaan kansalaisia veroteta, joten mistä valtion kassaan rahaa tulisi? Esimerkkinä tästä perusasukkaan veronkierrosta on asuinrakennukset, joissa raudoitukset törröttävät ylimmällä tasolla kohti taivasta, sillä keskeneräisestä rakennuksesta ei tarvitse maksaa kiinteistöveroa. Meillä Suomessa verojen kiertämisestä puhutaan termillä talousrikollisuus ja siitä saa helposti "kakkua", mutta jos samaa tehdään Kreikassa, saadaan tukipaketti.

Sitten on nämä alvariinsa puhuttavat Suomen valtion osittain tai kokonaan omistamat laitokset, joiden johtajille ammennetaan rahaa suurempia määriä vuositasolla, kuin esimerkiksi kymmenen kaupan tätiä tienaa vuodessa yhteensä, lisäksi annetaan luxus autot ja asunnot työsuhde-etuina. Kaiken maailman ailuksille annetaan vuosipalkkaa 230 000€ ja annetaan miljoonan euron työsuhdeasunto käyttöön. Ja toinen esimerkki valtion kassan hövelistä käytöstä. Enemmän kuin kyseenalaista on se, että tilataan Himaselta 700 000 euron  400-sivuinen raportti joka käsittelee Suomen tulevaisuutta. Se muistiko joku kilpailuttaa tulevaisuus raportin on mielestäni täysin epärelevanttia, oleellista on kyseenalaistaa koko raportin tarkoitus. Yhtä luotettavaa kuin ostaisi samalla summalla palveluita kristallipalloon tuijottavalta ennustajalta. Politiikasta ja valtion taloudesta mitään ymmärtämättä olen sitä mieltä että käytännöissä olisi jokseenkin tarkastetavaa.

Minulle on ihan sama, mistä laarista Suomen valtion nimissä rahaa ammennetaan ja mihin valtion nimissä olevaan laariin sieltä edellisestä sitä mammonaa lapataan. Eikä minua kiinnosta sekään kuka tienaa ja mitä tienaa ja maksetaanko se suoraan vai välillisesti valtiolta. Oleellista on se, missä kohdassa valtiolla on pokkaa sanoa, että rahat on loppu:

Hometta. Sisäilmaongelmia. Putkirikkoja. Ahtautta. Käyttökelvottomana eristettyjä tiloja.

Tervetuloa Latenklinikalle. Kuvat täältä.

Helsingin Lastenklinikka otettiin  nykyisessä koossaan käyttöön  vuonna 1946. Sairaalassa hoidetaan pieniä potilaita vastasyntyneestä keskosesta aikuisen kokoisiin nuoriin. Potilaita saapuu saamaan erikoishoitoa ympäri Suomen tänne hävityksen ja kauhistuksen keskelle.  Jos kävisi jotain niin ikävää, että oma lapseni olisi tilanteessa, jossa hänen pitäisi mennä tuonne hoitoon, en rehellisesti sanottuna tiedä mitä tekisin. 

Suomen valtiolta olisi tarvittu 30 000 000 miljoonaa euroa, jotta lapsillemme olisi saatu rakennettua uusi kunnollinen sairaala. Summa on 1,36% siitä, mitä yksin Suomi velkarahana maksaa Kreikalle tukipakettina. Uutta lastensairaalaa varten rahaa ei saatu, kassa oli tyhjä ja ilmeisesti velkaraha ei tullut kysymykseen. Surullista.

Rahaa syydetään valtion kassasta mitä ihmeellisempiin tarkoituksiin, mutta omat lapset hoidetaan tiloissa, joista puhuttaessa ei ainaakaan sanoja "terveellisyys" ja "turvallisuus" voi soluttaa samaan lauseeseen. On säälittävää, että Suomen vaaltion kassa on niin tyhjä, ettei rahaa löydy, jotta lapsillemme voitaisiin rakentaa uusi, kunnollinen sairaala. Onko tarkoituksen mukaista, että syöpäsairaat lapset saavat raskaiden hoitojaksojen aikana lisäoireita huonosta sisäilmasta? Onko tarkoituksen mukaista, että pienet joutuvat viettämään pitkiä sairaalajaksoja ilman äidin ja isän läsnäoloa, tilnapuutteen vuoksi? Minua hävettää, päättäjiä ei näytä hävettävän ollenkaan.

Valtion pitäisi huolehtia siitä, että meidän omat lapset saisivat ensiluokkaista hoitoa, mutta ei. Kansalaisilta ja yksityisiltä yrityksiltä kerätään rahaa, jotta lapsille saataisiin uusi sairaala. Periaatteessa rahan lahjoittaminen tällaiseen hankkeeseen on väärin, koska Suomen valtion johdon pitäisi pystyä löytämään rahoitusratkaisu uudelle sairaalalle, rahan kerääminen kansalaisten kertaalleen valtion hyväksi verotetuista tuloista ei ole mielestäni tarkoituksenmukaista. Mutta koska valtio on kykenemätön tämän asian edessä ja omassa arvoasteikossa omien ja muiden lasteni hyvinvointi on kaikista tärkeintä, teen ilolla lahjoituksen, jotta Uusi lastensairaala 2017  hanke toteutuisi. Lähde sinäkin talkoisiin, jokainen kolikko on tärkeä.

Lisää kuraa Marimekon laariin?

Hetkiä kangas puhututtaa mediassa tänään. Voi Marimekko rukkaa. Olisihan teidän nyt pitänyt ennen kuosin julkistusta tarkastaa vähintäänkin Suomen mittakaavassa tunnettujen valokuvaajien ottamat valokuvat... Vai onko se todella esimerkiksi Marimekon taiteellisen johtajan tehtävä? Miten on mahdollista, että vuonna 2003 palkintojakin kahvinut Louekarin teos paljastuu plagiaatiksi vasta nyt?

Kuvassa päällekkäin Hetkiä kangas ja Markus Lepon kuva 60-luvulta päällekkäin asetettuna... Kuva Iltalehdestä. Tässä todistusaineisto on lähes kiistaton, toisin on Heljä Liukko-Sundströmin viljapellon kanssa...

Mielenkiinnolla ja hieman surullisena seuraan, mitä vielä on edessä. Kohta joku tajuaa, ettei Annika Rimala keksinytkään "raitaa", kuten hänen Marimekolle suunnittelemasta tasaraita kuviosta voisi päätellä.......

Sananen Marimekon plagiaateista...

Voitte varmaan kuvitella että vannoutuneena Marimekko fanina minua harmittaa Marimekkoon kohdistuneet plagiointi kohut vallan vietävästi. On todella noloa, että niinkin arvostetussa yrityksessä kuin Marimekko, taiteilijat haluavat tehdä nimeään tunnetuksi töillä, joita eivät ole itse tehneet. Toisaalta olen jo sitäkin mieltä että kohu on mennyt joihan överiksi, enkä ymmärrä, mitä media hyötyy Marimekon riepottelulla kohumyllyssä. Luulisi, että me suomalaiset olisimme jo pikkuhiljaa oppineet sen, että on meidän oma etu, että meillä on kansainvälistä tunnustusta saaneita brändejä, jotka tuovat Suomea tunnetuksi maailmalla. Mutta ei. Mustamaalataan omat lippulaivamme, siinähän me rehelliset suomalaiset ollaan tiedettävästi hyviä!!!

Heljä Liukko-Sundström kyynelehti vuolaasti alkuviikosta jossakin TV1:n ajankohtaisohjelmassa, koska Marimekko on selvästi kopioinut hänen 80-luvulla Hankkijalle tekemän viljapeltoa ja taivaan rannassa siintävää horisonttia kuvaavan teoksen. Hän myöskin kertoi, että taiteilija voi omistaa "viivan", koska taiteilija pystyy luomaan ihan omanlaisensa viivan ja tällä tarkoitettiin Heljän viljapeltoa kuvaavassa keramiikkataulussa olevaa horisonttiviivaa. Marimekko on Heljän mukaan plagioinut hänen työnsä tämän syksyn Sääpäiväkirja mallistoon kuuluvassa Kuuskajaskari-kuosissa.

Höpönlöpöä, sanon minä. Jaa perustelut? Tässäpä niitä tulee: Jos nyt kuka tahansa oikeakätinen piirtää paperille tuulessa taipuvan heinän, piirtyy se luontaisesti juuri näiden kahden teoksen kaltaisella tavalla vasemmalta oikealle. Se nyt vaan on jonkinlainen luonnon laki, kaikki oikeakätiset voivat itse kokeilla, miten se heinä luontevimmin siihen paperille piirtyy. Tämän erinomaisen huomion lisäksi tulkitsen itse kuvia niin, että Heljä on piirtänyt vilja-pellon, joka jatkuu pitkälle horisonttiin, kun taas Kuuskajaskari kankaanssa olen näkevinäni rantakaislikon, jota on kuvattu huomattavasti kapeampi kaista ja jossa sinisen hetken taivas saa paljon suurempaa painoarvoa kuin Heljän työssä. Värimaailma on myöskin seikka, joka tekee teoksista aivan erilaiset. Vaikka töistä pystyy jonkin yhtäläisyyden löytämäänkin, niin jotain rajaa sentään!

Kuvat Iltalehti

Minun mielessäni ei heru milliäkään myötätuntoa asiasta suuresti loukkaantuneelle Heljä Liukko-Sundsatrömille. Ei se kertakaikkiaan voi olla niin, että kerran viljapellon ja horisontin kuvannut taiteilija, omistaa kaikki maailman viljapeltoa, rantakaislikkoa, rantaheinikkoa tms. kuvaavat elementit, eikä niitä tämän jälkeen saa kaartuvana viivana kukaan muu enää koskaa missään kuvata. Pitäisi varmaan syyttää plagionnista monia peruskoululaisiakin, joiden piirrustustaidoilla vastaavannäköisiä teoksia syntyy varmasti yhden jos toisenkin kädestä. Ala-arvoista on mielestäni se, että suomalainen taiteilija hyökkää toisen suomalaisen kimppuun, vieläpä kohtuullisen laihoin perustein. 

Metsän väki

Isoisän puutarha

Aiemmin tänä vuonna uutisoidut plagiaatit Marimekon valikoimassa ovat olleet täysin selkeitä kopio tapauksia. Sekä Metsänväki että Isoisän puutarha kankaissa on sellaisia yksityiskohtia, joita ei ole voinut kaksi eri taiteilijaa piirtää niin yhtäläisellä tavalla. Mutta kyllä minulla itselläni herää kysymys siitä, mikä on taiteilijan vastuu? Miten edes Marimekon kokoinen yritys voisi mennä takuuseen jokaisen heille töitä tekevän taiteilijan inspiraation lähteestä? Jos taiteilija valitsee epärehellisyyden tien, miten hänen työnantajansa voisi estää sen? Eikö tässä kuuluisi syyttävän sormen osoittaa moraalitonta taiteilijaa itseensä eikä Marimekkoa? Nyt kun muutama tapaus on tullut julki, kaikki kantaa auttavan kortensa kekoon ja etsimällä etsii yhtäläisyyksiä tuotoksista. Onko mitään järkeä? Mietimpähän vaan...

Jotain rajaa!

Tapahtui viime perjantaina (jotenkin vaan onnistuin tekemään jotain, eikä Bloggeri ollutkaan julkaissut juttua... Tekniikka on ihmeellistä...)

Ihana aamu. Käveltiin auringonpaisteesta nauttien Tammelantorille, matkaan tarttui herneitä ja kirsikoita. Sitten eväät kainalossa isoon hienoon Tammelatorin puistoon. Jostain syystä jalat ovat tämän lyhyen kaupungissa asumisen ajan kantaneet aina Pikkukakkosen puistoon koska se on lähellä ja nyt viime viikkoina Sorsapuistoon, koska siellä on Sorsia ja Riikinkukkoja ja Helmikanoja ja ties mitä siivekkaitä, joita pojat tykkäävät katsella aina puistossa temmeltämisen jälkeen.

Nyt oli innostuksen taso korkealla kun meille uuden puiston portit aukenivat. Pojat heti ensi silmäyksellä totesivat, että hei, nyt on siistejä vekottimia!!! Me halutaan tonne, tonne ja tonne. Oltiin onneksi etukäteen sovittu, että yhdessä edetään ja ollaan koko ajan samassa kiipeilytelineessä koko sakki, äiti kun ei voi kahteen suuntaan katsoa. Siinä sitten kiipeiltiin, keikuttiin, pelleiltiin, keinuttiin, hypittiin, liu'uttiin, ryömittiin ja pyörittiin. Kylläpä olikin jotenkin erityisen hauska puistoreissu.

Oskari keksi oikein hienon leikinkin. Hän otti kengät pois jalasta ja hautasi jalat hiekan alle. Sitten minun piti kysyä kauhistuneena: Mihin Oskarin jalat ovat kadonneet???? Ja sitten melkoinen kikatus kun jalat ilmiintyivät hiekkakasasta. Tätähän kaksivuotiaalle ominaisesti piti toistaa sata kertaa!

Ainoat asiat, joissa jouduin kieltämään poikia, olivat mielestäni sellaisia maalaisjärjen juttuja tupaten täynnä lapsi olevassa puistossa, kuten ei saa kiivetä liukumäkeä väärään suuntaan ja että keinut pitää kiertää, ei saa juosta keinujan alle. Kiellän omia lapsiani tekemästä sellaisista asioista, joissa voi oikeasti käydä pahasti itselle tai kaverille, muuten puisto on leikkimistä ja omien rajojen kokeilua varten (turvallisuuden rajoissa tietenkin). Yhtäonnekkaita eivät ole kaikki lapset. Mitä kaikkea kuulinkaan vanhempien suusta. Aivan käsittämättömiä kieltolauseita, joiden noudattaminen pienelle lapselle virikkeitä täynnä olevassa ympäristössä on täysin mahdotonta.

"Älä huuda! - Kun lapsi innostuksissaan kiljahtelee ilosta

"Onko pakko juosta joka paikkaan?" - Lapsi juoksi matokeinulta kiipeilytelineelle

"Ei saa heittää leluja!" - noin 2-vuotias pudotti 1m korkeudelta hiekkakkakkumuotteja alas kiipeilytelineestä, minun mielestäni se ei ole edes heittämistä

"Lopeta se kiipeily!" - Äiti ei jaksanut nostaa penkiltä ahteriaan auttaakseen lastaan vaikeimman kohdan yli

"Lopeta se huutelu vai haluatko että äiti lähtee kotiin?" - Kun lapsi huuteli hullunkurisia sotahuutoja kiipeilytelinestä

"Ei saa ottaa kenkiä pois jalasta!" - Lapsi istui hiekkalaatikossa ja matki meidän Oskarin leikkiä, jossa omat varpaat peitetään hiekkaan

"Se puu ei ole mikään kiipeilypaikka!" - Lapsi yritti kiivetä paksurunkoiseen vanhaan puuhun, täysin vailla onnistumisen mahdollisuutta

"Mä en jaksa juosta sun perässä koko ajan" - Vaihtoiko lapsi liian usein leikkivälinettä? En tiedä, typerältä tuo silti kuullosti

"Ei saa juosta keppi kädessä!" - Ei varmaan tartte selittää että lapsi juoksi kepi kädessä

Mä en kertakaikkiaan tajua, että kannattaako tuoda lapset puistoon jos lähtökohtaisesti siellä ei saa tehdä mitään ja jos tärkeintä on että vaatteet on kotiin päästyä puhtaat ja ehjät??? Ymmärrän kyllä että pitää ohjeistaa ja neuvoa ja tottakai kieltää jos on vaaratilanne, mutta.... Eihän siinä ole mitään järkeä, jos lapsi ei saa juosta, ei kiipeillä, ei tunnustella hiekkaa paljain jaloin yms, yms. Mun olis niin tehnyt mieli sanoa sille kaksivuotiaalle, jonka mielestä oli riemukasta tiputella hiekkakakkumuotteja kaikkein matalimmalla olevasta kiipeilytelineestä, että anna mennä vaan vaikka äitisi kieltää! Tiputtaminen ja heittäminen on kaksi aivan eri asiaa!!!

Toisessa ääripäässä kentän laidoilla istuskelevat nykyvanhemmat iPadeineen ja älypuhelimineen, ei mitään tietoa missä oma lapsi viipottaa, eikä minkäänlaista kiinnostusta kieltää lapsiaan esimerkiksi etuilemasta pienempiä ja hitaampia liuumäki jonossa. Henkilökohtaisesti minua ärsyttää sekin että annetaan lasten kiivetä liukumäkeä väärään suuntaan, koska siinä on vaaran paikka.

Jotain rajaa, lapset on lapsia. Osa kasvua on omien rajojen kokeilu. Millaisia tissiposkia kasvaa pojista ja tytöistä, jotka eivät saa kokeilla rajojaan edes valvotuissa olosuhteissa? Ruvet, arvet, lika, reiät housuissa, onnistuminen ja epäonnistuminen, niitä asioita lapsen pitää saada kokea, mutta miten se on mahdollista, jos mitään ei saa tehdä? Minun lapsuudessa tehtiin kaikkea sellaista, mitä nykyajan digi-äidit ja -isit katsoisivat kauhusta kankeina, mutta hengissä on selvitty.

Se on salaisuus!

Kerron nyt sen, mitä tiedän salaisuuksista. Yksinkertaista, itsestään selvää asiaa. Ei mitään rakettitiedettä, silti niin helv**in hankalaa ymmärtää. Salaisuudet voivat aiheuttaa paljon harmia siellä missä niitä on. Ne ovat harmittomia jos ne pidetään tallessa salaisuuksien kammiossa, mutta jos kammion ovea raotetaan, livahtavat ne pirulaiset välittömästi päivänvaloon. Joskus joku puolituttu supsuttaa korvaasi asian ja toteaa perään, että "tämä on sitten salaisuus" tai "tästä ei sitten puhuta". Tai joskus joku aloittaa puheensa lausahduksella "tämä jää sitten meidän väliseksi". On myös ihmisiä, joiden kertomukset / tarinat / asiat alkavat tai loppuvat poikkeuksetta jollakin edellä mainituilla lausahduksella. Missä kohtaa ylitetään se raja, kun lausahduksen vakavasti otettavuus katoaa ja mahdollinen salassapito lupaus menettää merkityksensä?

Ihmisen pitäisi aina muistaa, että salaisuudella on muutama oleellinen ehto, joiden pitää täyttyä, jotta voidaan puhua salaisuudesta. Ensimmäinen asia, joka täytyy ymmärtää on, että salaisuuden haltija voi hallita salaisuutta vain niin kauan kuin salaisuuden haltija pitää sen vain omana tietonaan. Valitettava tosiasia on, että jos kerrot salaisuuden yhdelle, otat tietoisen riskin siitä, että ihmisen juoruamisen nälkä ylittää jossain vaiheessa sen pisteen, jossa tämän salaisuuden säilyttäminen käy liian kutkuttavaksi ja salaisuus on pakko päästää päivänvaloon. Salaisuuksien yhteydessä puhutaan usein luotettavuudesta, salaisuuden haltija tekee päätöksen siitä, onko ihminen, jolle salaisuuden on aikeissa jakaa, luotettava. On myös varmasti selvää, että mitä useammalle itse asiasi kerrot, sitä suuremmaksi kasvaa riski salaisuuden leviämisestä. Kun salaisuus kerrotaan eteenpäin, sen nimi muuttuu juoruksi. Itsestään selvää, sikö totta?

Toinen oleellinen asia on se, että jos sinulla on hallussasi salaisuus, täytyy myös sinun osata itse säilyttää se. Oma kehon kieli ja oma käyttäytyminen ovat asiakokonaisuuksia, joita täytyy osata hallita, jotta sallaisuutesi ei paljastuisi. Se on valitettavan haastavaa ja useille jopa mahdotonta. Hermostunut käytös, levottomuus ja sählääminen kuten myös hermostuneisuuden peittely ylenpalttisella hyväntuulisuudella ovat usein seikkoja joista kuka tahansa joka sinua vähänkin tuntee, voi tehdä paljonkin päätelmiä erinäisistä asioista. Läpinäkyvää on myös se, että välttelet ihmisiä joille et halua kertoa mitä on meneillään, tai keskustellessasi hänen kanssaan, et pysty katsomaan häntä silmiin. Niinpä silmät ovat sielun peili, niinhän sitä sanotaan.

En usko, että se henkilö josta tämän jutun kirjoittaminen kirposi, koskaa itseasiassa lukee tätä tekstiä. Koska tämä on kuitenkin minun blogi ja minä määrään täällä, päätin avautua asiasta täällä. En voi sanoa asiaani hänelle suoraan, sillä se sitoisi tähän nurettavuuteen muitakin ihmisiä ja sitä en halua. Otollisin aika suoralle puheelle meni jo. Haluan kuitenkin näin epäsuorasti avautua asiasta.Jos hän lukisi tätä haluaisin hänen tietävän, että on hyvin sääli että tiemme erkanivat siinä uskossa, että välillämme ollut luottamus rikottiin. Näin ei asia ollut, ja olisin sen voinut sinulle kertoa jos vain olisit tullut kysymään. Toivon sinulle kaikkea hyvää, olet herttainen ihminen ja toivon että jos tiemme joskus yllättäen taas risteävät, on sinussa sen verran suoraselkäisyyttä, että kysyt kuinka asiat oikeasti etenivät.

Ja viimeiseksi mietin kauan, haluanko jakaa tämän, mutta tulin siihen tulokseen, että kosto on suloisin. Ja se, että jättäisin asian mainitsematta saisi sinut jäämään siihen ymmärrykseen, että onnistuit vedättämään minua. Siispä haluan näinkin raukkamaisesti, paikassa, johon todennäköisesti et kurkkaa, heittää sinua kohti vielä yhden tikariin, ihan vain puhdasta ilkeyttäni. Se salaisuus, jota niin hartaasti, koitit minulta peitellä paljastui minulle jo kauan aikaa sitten. Ja mikä hullunkurisinta, kaikesta siitä työstä huolimatta, jonka teit pitääksesi salaisuutesi minulta, paljastit asiasi suureksi osaksi aivan itse. Olkoon tämä tikari vaikka siitä hyvästä, että pikkusieluisuudessani minua alkoi ärsyttää se, että loppujen lopuksi säilytin melko suuren ja painavan repullisen salaisuuksiasi täysin turhaan, koska kaikesta huolimatta langetit epäluotettavuuden leiman otsaani täysin syyttä.

Huoh! Avautuminen on puhdistava kokemus siitäkin huolimatta, ettei se kohtaa kohdettaan!

Ei viherrä ei...

Niin, siellä raksalla tontin takaosassa odotteleepi reilulla, hyvällä multakerroksella hienosti tasattu nurmikonpohja. Toistaiseksi rikkaruohoton, mutta voi kuinka kuulen korvissani sen tuulen huminan joka tuota pikaa lennättää ilmaan voikukkien  laskuvarjohyppääjät ja huolehtii siitä, että ensi vuonna takapiha on satavarmasti täynnä keltaisia ilon pilkkuja ellei pikapuoliin tehdä jotain! No miksi ei sitten tehdä?


No siksi kun on näin kuuma! Ei voi kylvää nurmikkoa kun iltaisin ei ole kosteudesta tietoakaan, pelkkää kesän kuumuutta. Mutta en kyllä mitenkään voi jättää tuota optimaalista kasvualustaa kesäksi imemään itseensä kaiken maailman voikukan ja leskenlehden lähettiläitä, vuohenputkesta puhumattakaan... Argh, ajatuskin saa mut tuskastumaan!!! No, voihan sen kylvää kun kastelee hyvin illalla, eikös näin? Mutta mistäpä saisin kasteluvettä? Vesilaitos asentaa mittarin kiinteistölle vasta hamassa tulevaisuudessa, kun se saadaan oikealle paikalleen, joka on talon sisällä. Sitä ennen ei vettä heru. Pitäisi varmaan lompsia hattu kourassa naapuriin kysymään, että saadaanko lutrata koko kesä teidän vesillä? Tuskin ovat pyynnöstä kovin innossaan, vaikka kyllä varmaan luvan antavatkin.....

Tästä syystä tämä ryhmä rämä toivoo vesisadetta, sillain sopivasti. Miten olis sadetta joka yö kello 00.00-02.00 ja kaiket päivät aurinkoa? Olis aikas passeli. Eikä tietenkään mikä tahansa kuuro, vaan sellainen sopiva. Tasaisen kokoisia 0,5-1 mm vesipisaroita ja tarpeeksi kauan ja sopivalla tiheydellä. Ei tarvita mitään ukkoskuuroja tai puuskaista tuulta, ei kiitos. Ihan vaan sellaista sopivaa vesisadetta, eikös niin???

Five down, one to go!

Ja niinkuin minä kuvittelin, ettei tämä pöpö minua kaada, hah!
Voin kertoa että viikonloppuni koostui kakasta ja okosta. Jos vaihtaa sähkyyn neljästi yön aikana lakanat, vie välillä petauspatjan, tyynyn ja peiton pesuun, auttaa pienokaistaan oksentamaan tunnin välein, ja melkein joka kerran jälkeen vaihtaa tälle puhtaa yöpaidan ja siinä sivussa kärsii oireista itsekkin, niin eipä siinä paljoa nukkumisesta ja lepäämisestä voi samassa lauseessa puhua!!!

Norovirus

Enpä soisi samaa kellekkään, en kellekkään! Enkä yhtään ihmettele, että tauti jää varmasti monen vanhuksen viimeiseksi, sen verran rankasta setistä on kyse. Nyt voin ihan omasta kokemuksestani kertoa teille, että seuraava yhtälö on tosi:

Jos lapsesi sairastuu norovirukseen, sinä sairastut norovirukseen!

Ei auta, vaikka pesisit ja desinfioisint kästesi tuhat kertaa päivän aikana ja puunaisit vielä saniteettitilatkin joka käynnin jälkeen. Jos hellit ja hoivaat pienokaistasi, varausdu henkisesti siihen että olet kohta itsekkin pedin oma. Siis taudinhan saivat meillä kaikki, jotka asuvat tällä hetkellä samassa osoitteessa. Ensin Konsta viime tiistaina, sitten perjantaian minä ja Oskari, lauantaina olikin Antin ja äitini vuoro ja.... Ja niin raflaava kuin otsikko olikin niin juuri saamani tiedon mukaan isänikin on saanut taudin, joten tilanne on: Six down, zero to go!

ARGH!!!

Mulla oli kiva juttu kirjoitettuna teille meidän muutto hässäkkään liittyen ja aloin sitten ladata kuvia tuohon juttuun liittyen bloggeriin ja mitenkäs kävikään??? Ilmiintyi ultimate alkeellinen moka, jota Noora "the engineer" ei syystä ja toisesta ole tullut ajatelleeksikaan. Ei siinä mitään, eihän kaikkee aina voi tajuta, mut tää hipoo jo niin noloo, että en edes kehtaa kertoa!!!

No olkoon menneeksi, kerrotaan nyt sitten kuitenkin. Olen blogini alusta asti ladannut kuvat tekstin joukkoon täysikokoisina!!! Siis en ole tajunut / huomannut / viitsinyt / muistanut / ehtinyt tai jotain pienentää kuvia, joten nyt on sitten tullut kuville varattu gigan tilakiintiö täyteen. H-Y-V-Ä N-O-O-R-A!!! No lisätilaahan saa ostettua tai katsotaan nyt saisinkos vaikka pienennettyä tai viimekädessä poistettua osan kuvista, asia pitää selvittää ja ryhdyinkin tuumasta toimeen heti pari päivää myöhemmin niin mitä huomasinkaan??? Rakas lapsemme Oskari "the engineers son" oli tehnyt jotain (varmaan tosi tärkeitä insinööri työjuttuja) meidän läppärillä j ailmeisesti yhteistyö kannettavamme kanssa ei ollut sujunut täysin mutkattomasti kun herra oli päättänyt runtata läppärin kannen kiinni niin että mokkula oli ollut näytön ja näppäimistön välissä. No eihän se kone ollut mennyt kiinni, joten en tiedä oliko herra yrittänyt sulkea sitä samoin voimakeinoin kuin ylitäyttä matkalaukkua on tapana sulkea, päällä istumalla, vaiko mikä oli ollut tekniikka... Lopputulema on se, että kun meidän läppärin avaa, näytöllä näkyy vaaleata sähkönsinertävää väriä ja kolme mustaa, mitä ilmeisemmin mokkulasta aiheutunutta iskujälkeä, ei muuta. Rikki mikä rikki.

Tässä on nyt siis hieman haasteita tämän bloggailun etenemisessä, mutta ei se mitään. Onneksi joulumieli on kohdallaan, lähes kaikki lahjat hankittu ja joulupukille on nyt kirjoitettuna kirje, johon on sisällytetty ihan pikkiriikkinen toive läppäristä tai tabletista... Nyt sitten vaan odottelemaan että olenko ollut kiltti, tosi kiltti, kilteistä kiltein vaiko ihan "romuauto" kuten rakas esikoiseni tapasi eräänä päivänä sanoi katseltuaa Salama McQueen elokuvaa, jonka ulkoa opeteltuja repliikkejä hän tykkää toistella kaikissa mahdollisissa tilanteissa...

Lits Läts, lits läts, lits läts

Monet puhuivat ja puhuvat edelleen, että kesä oli huono. Varmasti se saattaakin olla näin, jos asiaa mitataan hellepäivien tai auringonotto kelien määrällä. Minulla kuitenkin oli erinomaisen hyvä kesä. Minusta oli kivaa, ettei tarvinnut lutrata enemmän tai vähemmän myrkyllisiä aurinkorasvoja pienten iholle, eikä tarvinnut miettiä onko liian kuuma, onko varmasti juotu tarpeeksi jne. Lapsiperheiden kannalta kelit olivat juuri passelit!

Syksystä tosin en voi ainakaan tällä hetkellä sanoa samaa, sillä sade tympii. Se ei suinkaan haittaa, että sataa kun hakee lapset päikystä, eikä me jätetä ulkoilua väliin sateen takia koska lätäkkö leikit on Konstan ja Oskarin mielestä parhaita. Mutta illan hiipiessä sadesäässä löytää ainakin miljoona tekosyytä jäädä kotiin sen sijaan että lähtisi lenkille. Ja se ei ole hyvä asia juuri nyt kun lenkki into olisi parhaimmillaan ja nilkkakin kestäisi jo urheilun erinomaisesti. Mikään ei ole inhottavampaa kuin se tunne, kun kylmä vesi alkaa tunkeutua lenkkitossun ohuen verkkokankaan läpi varpaanväleihin, lits läts. Sata metriä kotiovelta ja tossut ovat kuin pesusienet. Kurjaa. Se että takki ja lakki kastuvat ei jostain syystä haittaa juuri lainkaan, mutta märät ja kylmät varpaat.... Ei hyvä. Voi kuinka ihanaa olisi juoksennella kirkkaana tummuvassa syysillassa sinisellä hetkellä, katsella ruskan värjäämiä puita, kuunnella lempi musiikkia ja nauttia raikkaasta syysilmasta, mutta ei. Kastemadon hajuiset asfaltit kutsuvat niitä, jotka ovat päättäneet karistaa muutaman ylimääräisen elokilon pois vyötäröltä joulukuuhun mennessä... Tavoite tuskin toteutuu pelkällä sulkapallon pelailulla vaikka hikistä hommaa toki sekin on. Ei siis auta muu kuin juosta pisaroita pakoon...

Vapaus

Hörppiessäni pika aamiaista viime keskiviikkona, Antti napsaisi vielä viimeisen kovan minusta kipsin kanssa. Vaikka otos ei olekkaan kovin imarteleva, toivon sen totisesti olevan viimeinen kipsikuva minusta. En saanut mitään aikaiseksi töissä, tiesin, että puolet päivästä menisi Hatanpään sairaalalla kipsin poistossa. Kipsillä kävely pänni jo ihan älyttömästi ja ne muutamat housut ja leggarit, jotka sain kipsin päälle vedettyä tympi jo ihan älyttömästi.

Haahuilin töissä ja tuijottelin kelloa ja pohdin koko ajan, että entä jos koipi ei olekkaan parantunut kunnolla... Kipsin poisto aika oli vähän yli yksi. Tiesin kyllä, ettei HaSassa olla koskaan ajassa, mutta klo 14.00, luettuani kaikki kaksi vuotta vanhat naisten lehdet odotustilasta, aloin jo olla todella kypsä. Kipsin poisto aika oli ollut 13.15, röntgenaika 13.40 ja lääkärin loppulaussunto ja tarkastus 14.00. En ollut päässyt vielä ensimmäiseenkään. Kävelin vastaanottoon ja kysyin että mikä tässä nyt mättää, olin kolme varttia istunut odotustilassa ypöyksin, joten oli mielestäni selvää, ettei kipsaajalla kauheaa kiirettä ollut.

- Me ei kyllä tässä tiedetä että mikä tilanne siellä on... (Voi juma, sulla on puhelin siinä vieressä ja se tietokone, katso sieltä!!!) Kävele sinne kipsaajan luo kysymään.
Ja sitten minä taas nilkutan niitä käytäviä pitkin takaisin siinne viimeiseen koppiin ja koputan oven karmiin.
- Anteeksi, mulla oli aika tänne tunti sitten?
- Ai anteeksi ihan kauheasti, olisit tullut aiemmin koputtamaan, me tässä katseltiin tätä uutta tietokoneohjelmistoa.
- No mulle varattu röntgen aika meni jo ja lääkäri aika myös, että voitko ilmoittaa jollekkin, että olen vielä tulossa, kun täti vastaanotossa ei osannut auttaa!!??
- Juu, minä soitan!

Jestas sentään, että mä olin vihanen. Uutta ohjelmistoa pukkaa mutta ei osata sitä vanhaa käyttää sen vertaa, että nähtäisiin että on asiakas jonossa!!!!! ARGH! Noh siinä mä sitten keräsin itseäni ja mies leikkas kipsin palasiksi ja sain jalkani vapauteen. "Nyt sitten kipität nopeasti sinne röntgeniin niin ehdit vielä sinne lääkärille, lääkäri kun pääsee kolmelta kotiin!" Ja leveä hyvmy päälle. Kiitos. KIIIIITOS! Miten mä muka tän rautakankeakin kankeamman jalan kanssa kipitän? No ei kun menoks. Oli maailman oudointa kävellä jalalla, joka ei tuntunut omalta ollenkaan. Portaissa tuntui että jalka katkeaa nilkan kohdalta jos astun sillä väärin. Vaikka pinnistelin ja taivutin nilkkaa niin paljon kuin mahdollista, taipuivat vain varpaat alaspäin, nilkka oli totaalisen jumissa. Lopulta pääsin lähtemään kotiin puoli neljältä, joten kysympä vaan, että mitä ideaa on edes etukäteen varata mitään aikaa lääkärille, jos sinne pääsee tunti ja vartti myöhässä?

Kun vihdoin istuin taksiin, totesin että ai niin, se kipsi!!! Se on nyt jossain siellä HaSan roskiksessa. Eräs taiteilija tiedusteli minulta aiemmin, että voisiko hän saada kipsin kun se otetaan minulta pois, kiukun nostattamat adrenaliinihlyryt saivat minut unohtamaan koko jutun, joten... ANTEEKSI.

Koko päivän jännitti, että mitä sieltä kipsin alta ilmestyy... Hei, sieltä tuli jalka!!! Ylläri ylläri! Jäätävät jalkakarvat ja hilseilevä iho, nilkka jäykkä ja totaalisen turvonnut. Yök, yök ja yök!

 
Ei mitään kaunista katsottavaa, mutta voitte olla aivan varmoja, että toimenpiteet jalan elvyttämiseksi alkoivat heti, kun pääsin kotiin! Kaksi päivää myöhemmin jalka toimi jo kohtuullisesti ja iho näyttää suht hyvältä, mutta ei se vieläkään ihan oma itsensä ole. Ehkä odotan vielä hetken, ennen kuin käyn kokeilemassa lenkkeilyä....

Kirjaimellisesti kipsissä!

Niin sitä luulisi, että olisi ihan kiva viettää sairaslomaa ja hengähtää vähän. Ottaa sitä kuuluisaa "omaa aikaa". Mutta ei pysty. Tänään on toinen sairaslomapäivä, jolle ei ole tiedossa mitään tekemistä ja olen kirjaimellisesti kipsissä, koska olen kuolla tylsyyteen ja jos asetun köllöttelemään sohvalle, tulee heti sellainen olo, että pitäisi tehdä jotain hyödyllistä. Viime viikko meni mukavasti, kun pojat puuhasivat pihakivetyksiä pihaamme, kävin aina konkkailemassa ulkona työnjälkeä katselemassa, keittelin kaffetta ja laitoin ruokaa. Tällä viikolla olen hoitanut pari työpalaveria ja nyt siis pyörin kotona ihan tuskaisena, kun inspiroivaa tekemistä ei ole. Tällainen jalka kipsissä tilanne on hankala, koska en tunne itseäni kipeäksi. Jalkaa ei särje, joten sohvalla lököily ja jalan huilailu ei tunnu tarpeelliselta, toisaalta kipsi rajoittaa kotiaskareiden tekemistä, koska keppien kanssa kävellessä molemmat kädet on varattu!!! Edes imurointi ei onnistu, ärsyttävää ja turhauttavaa.  Sairalomalla oleminen tuntuu kyseenalaiselta ja ahdistavalta koska tunnen itseni terveeksi, samalla unohdan että jalkaa pitäisi nimenomaan lepuuttaa. Siinäpä sopiva epäyhtälö...

Sain tälläviikollä kipsiin uuden värin, nyt se on sininen. Kipsi oli aikaisemmin halkaistu, jotta sitä pystyi turvotuksen laannuttua kiristämään, nyt se on kipsattu umpeen. Röntgen lupaili hyvää parantumisennustetta ja elämää helpotti melkoisen paljon kun sain luvan alkaa astua jalan päälle puolella painolla. Nyt ei trvitse enää konkkailla joka paikkaan ja kämmenet, jotka ovat saaneet "miellyttävät" kovettumat keppien kädensijoista, kiittävät kun niiden varassa ei ole enää ihan koko paino. Lääkäri lupaili että kipsi saadaan pois viikkoa aikaisemmin kuin on alunperin kaavailtu, mikä sopii minulle erinomaisesti, sillä poisto on juuri kesälomanalkua edeltävällä viikolla. Juhannussaunaan en valitettavasti pääse. Tässä koneella istuessa katse harhailee väkisinkin ulos, siellä paistaa aurinko ja vaikka pihakivetykset saatiinkin valmiiksi, on istutustyöt totaalisen kesken. Onneksi äitini ehti eilen istuttaa piharuukkuihin ennen tapaturmaa ostamani kesäkukkat, eivätpähän tukahdu liian pieniin taimimuoviruukkuihin. Iso kivistä tehty istutusallas tosin kaipaisi kipeästi viimeistelyä, kuin myös sivupihalle saamani istutusaltaat. Nyt ainakin ehdin huolellisesti miettiä, milaisia kasveja pihaani haluan haalia ja ehdin myös ottaa selvää, millaisilla kasveilla on edellytykset menestyä esimerkiksi tuossa varjoon jäävässä altaassa...

  

Olisikohan viisautta istuttaa kaikki paikat täyteen voikukkia, vuohenputkia ja niittyleinikkiä, nekun tuntuvat menestyvät erinomaisesti ihan missä vain!

One done, three to go!

Eilen illalla viimeistelin vielä kahdentoista aikaan Ifolorin valokuvakirjaa. Ja siis tämähän juontaa juurensa siihen, että päätin laittaa sairaslomalla valokuvat järjestykseen ja siihen jää koukkuun siihen valokuvakirjan duunaamiseen. Nyt ongelma oli, miten saada vuoden 2010 viimeiset kivat kuvat mahtumaan 96 sivuisen kuvakirjan kolmeen jäljellä olevaan tyhjään sivuun kun en viitsinyt valita 12 sivua suurempaa kirjaa...

Sain kuin sainkin kirjan valmiiksi, jihuu! Siihen on tuhraantunut työtunteja varmaan kevyesti viikon työtunti saldon verran. Olin kuitenkin jo niin väsynyt, etten jaksanut käydä kirjaa tarkastus mielessä läpi, joten päätin tehdä sen tänään sen jälkeen kun olen piipahtanut töissä.

 

Kun tulin töistä ja avasin konetta, iski epätoivo. Näytöllä vilkkui jotain ihmeellisiä vikatilasta vihjailevia tekstejä ja kone selitti jotain windows häiriöstä jota ei voitu korjata. Kymmenen minuutin uudelleen käynnistelyn jälkeen sain rakkineen vianetsintä tilaan, josta ei lopulta ollut mitään hyötyä. Soitin miehelle, siitäkään ei ollut mitään hyötyä. Olin lyöty, tuntien työ on mennyt hukkaa, ehkä joku tietokoneista tietävä osaa onkia kuvakirjan backup filen koneen kovalevyltä tai sitten ei. Melkein tuli itku kun suljin koneen, kepitin keittiöön (kepitys on mieheni lanseeraama termi joka kuvaa koikkelehtimistani kepeissä paikasta toiseen). Kaadoin itselleni ison kupin kahvia, kikkailin itseni kupin kanssa olohuoneeseen ja aloin lukea mainospostia. Kyllä otti päähän!!!

Meni ehkä noin 20 minuuttia kun työhuoneesta kuului yhtäkkiä se pimpelipom -ääni, joka viestii tietokoneen ja windowsin käynnistymisestä. Kepitin äänen kuultuani työhuoneeseen ja siellä se nökötti. normaalissa valmiustilassa Ifolor kuvakirjani auki näytöllä juuri kuten olin sen illalla jättänyt. Huoh. Ja vähän äkkiä sitten kanssa, ennen kuin tuo sanoo sopimuksensa irti lopullisesti. Kävin kuvakirjani läpi ja sain sen lähetettyä. Ohjelmalta kesti 35 min ladata kuvat palvelun tajoajan palveluun, se oli muuten pitkä aika pitää peukkuja pystyssä ja toivoa, ettei kone kaadu. Lopulta, kirjan tilaus onnistui!!!

Jos jokainen puolivuotta mahtuu aina yhteen kuvakirjaan niin vielä olis kolme kuvakirjaa tekemättä. Voitte varmaan arvata, että teen ne aivan varmasti työläppärillä, enkä tällä elinkaarensä loppupäässä hiihtelevällä konevanhuksella! Valokuvien säilytyksestä digitaalisessa muodossa ei ole mitään takeita, minkä vuoksi pidän tärkeänä kuvien saattamista myös paperiseen muotoon. Itse ottamani kuvat ovat seivattuina kahdelle ulkoiselle läppärin lisäksi. Vinkkinä voin kuitenkin kertoa, että seivatkaa myös ne kuvakirja tiedostot siltä varalta, että koneenne sattuu kaatumaan, niin ei mene monen tunnin työt kaukkulan kaivoon!!!