sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Happy Halloween!

Emme ole järjestäneet ystävillemme kemuja, muutamia varpajaisia lukuunottamatta moneen vuoteen. Muutenkin olemme sen ikäisiä, että kaveripiirissä useat ovat perustaneet perheen ja silloin hippaaminen jää luonnollisesti lähes kokonaan pois kuvioista. Yhteiset hipat ovat kuitenkin olleet kaveriporukassamme aina superkivoja tapahtumia, joten päätimme kunnostautua yhteisten hippailtojen jatkuvuuden nimissä ja järjestää Halloween juhlat. Hippoja voi järkätä usealla tavalla, yksi tapa olisi panostaa ruokaan. Ajattelimme kuitenkin, että pääasiahan on tavata ihania ystäviä, joten pidetään profiili matalalla tarjottavien suhteen, ei ressata niiden kanssa, panostetaan mieluummin rekvisiittaan ja laitetaan koti karmivaksi!Harmi, että lopulta meille tuli niin kiire koristelujen kanssa, että valokuvaus unohtui suurelta osin...




Jos välttämättä haluaa tarjota jotain ihmeellistä gourmet ruokaa 20 hengelle, niin siitä vaan. Ihan pakko sanoa, että ainakaan itsellä ei resurssit riittäisi millään sipistely ruoan valmistelemiseen. Siksipä päätettiin pitää tarjottavat mahdollisimman simppeleinä; helppoa ja nopeatekoista suolaista naposteltavaa!  Kahdenlaisia coctailtikkuja (tulee ihan lastensynttärit mieleen), mini sandwichejä kahdella eri täytteellä ja vihersalaatti, lisäksi vähän sipsejä ja namusia, thats it! No olihan meillä tietysti myös Halloween booli!




Parasta juhlissa oli se, että kaikki vieraat oli panostanut tosi hienosti pukeutumiseen ja kaikki oli ihan mielettömällä hippafiiliksellä! Vieläkin kivempaa oli nähdä teitä ihania ystäviä pitkästä aikaa. Ainakin meille, isännälle ja emännälle jäi sellainen olo, että vieraat viihtyivät ja juhlat onnistuivat, joten iso kiitos kaikille teille kanssa juhlijoille, jotka teitte läsnäolollanne juhlista onnistuneet!


Kuvia asuista voin laittaa myöhemmin, kunhan kysyn ensin asianomaisilta luvan niiden julkaisemiseen!

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Suu makeaksi!

Minun mielestäni äitiyslomassa parasta on se, että joka päivä on perjantai, voi tehdä mitä huvittaa jos vain olosuhteet sallivat. Extra bonus on se, että joka päivä on karkkipäivä jos itseä huvittaa. Ennen kun minulla ei ollut lapsia, en syönyt karkkia juuri lainkaan. Vanhassa asunnossamme saattoi laatikkoon vanhentua yhtälailla Fazerin suklaalevyt kuin vanhempieni perinteiset laivatuliaiset; Fruit dropsit ja Pingviini karkit. Ei enää. Kun aloin odottaa Konstaa alkoi makeiset maistua ja imetyksen aloittaminen vain lisäsi karkin himoa... Imetysaikana tolkuton suklaan syönti on ainakin puistossa muiden äitien kertoman perusteella ihan normi juttu. Luulen että se johtuu siitä, että lapsen/lasten kanssa puuhastellessa ei vain huomaa itse syödä terveellisiä välipaloja tarpeeksi, niin sitten ahmii herkkuja siihen energian tarpeeseen, joka kehossa maidon tuotantolaitoksena toimimisen ajan vallitsee. Siinä roolissa toimin edelleenkin, joten onneksi on myös toivoa siitä, että makean himo hellittää, kun imetys loppuu.

Joka kerta kun mennään poikien kanssa kauppaan, ajattelen, että tänään on se päivä kun selätän sinut herra Candy King! Kävelen pokkana ohitse, enkä huomaakaan sinua. Ja jos kehtaat huudella perääni, näytän sinulle kaikki (yhden) kansainväliset käsimerkit jotka tiedän ja jotka eivät tarkoita hyvää! Lähes joka kerta huomaan hengailevani laarilla kauha kädessä mättämässä äitin "pikku" energia pussukkaan niitä pieniä pirullisia houkutuksia, makeisia. Kyllä ihminen voi sitten olla heikko! Sitä se on, minun elämäni, syrjähyppyjä herra Candy Kingin kanssa!

Tässä vakio saalis Prisman Candy King (I hate you!) laarista, mukana myös yksi uusi tuttavuus:


Kirpeät tutit, öklömakeat Lumipallot, Wanhat autot ja Bubblizz-namit..... Niinpä, näiden edessä lankean joka kerta, kuinka heikko ihminen voi olla? Tooodella heikko. Nuo taaimmaiset hassut pullon muotoiset Bubblizz-namit pääsivät listalleni Eerun jutun kautta. Pakkohan noita oli maistaa, kun olin jutun lukenut ja nuo ovat kyllä hassun hauskoja makeisia! Ne todellakin alkavat kuohua suussa. En tiedä pidänkö edes niiden mausta yhtä paljoa kuin hauskasta tunteesta suussa....?


Ikiaikaisia lemppareitani, lumipallot ja wanhat autot. Ne jotka eksyivät karkkipussiin jo silloin, kun karkinsyöntini keskittyi lähinnä leffailtoihin ja namut tongittiin Makuunin namilaareista.


Kirpeät tutit ovat näistä ainoita, joita myös mieheni syö, joten niitä pitää ottaa aina iiiiso kasa! Älä huoli äiti rakas, muistan kyllä pestä ja langata hampaani hyvin ja syön nameja vain silloin kun pojat nukkuvat, niin ei pääse paha tapa tarttumaan pieniin viattomiin....

Tässäpä onkin menossa kokolailla tyypillinen iltapäivän hetki: Pojat ovat uinumassa ja äidillä on pari tuntia omaa aikaa! Kirjoittelen blogia edessäni suuri kupillinen kahvia ja makeisia!

tiistai 25. lokakuuta 2011

Lapsiperheparkki, ideana ihan hyvä!

Ihan aluksi haluan toivottaa kaikille tätä lukeville hyvää alkanutta viikkoa!

Sitten aloitetaan se vaahtoaminen. Tämä viikko alkoi oikein mukavasti siitäkin huolimatta, että maanantaina istuimme poikien kanssa Koskiklinikalla. Edellisen yön valvoimme mieheni kanssa itkuista esikoistamme rauhoitellen, minun ja Antin öisen diagnoosin mukaan Konstalla oli oikeassa korvassa korvatulehdus ja.... Ta-daa! Lääkärin mukaan Konstalla oli oikeassa korvassa paha korvatulehdus, joten tässä yksi (oikeastaan kaksi) itseopiskellut kotilääkäri ilmoittautuu vapaaehtoiseksi "oppisopimuksella lääkäriksi" opiskelijaksi. Vapaita piakkoja missään???

No asiaan. Illalla oli pakko käydä kaupassa poikien kanssa ja ihme, Kalevan Prisman kaikki lapsiperheparkit olivat täynnä, joten sitten vain auto sinne pihan taaimmaiseen ruutuun. Valitsin siis ruudun, jossa oli molemmin puolin vielä kaksi tyhjää ruutua, etten vain kolhi naapuri autoja, kun nostan ensin Konstan autosta ja pyydän häntä odottamaan vieressäni kiltisti että saan Oskarin irti turvakaukalosta. Konsta odotti kiltisti vieressä eikä laappinut muita autoja, koska niitä ei ollut lähettyvillä. Kaikki hyvin, mars kauppaan.

Ostoslista oli kutakuinkin lyhyt; vaippoja molemmille pojille, maitoa, raejuustoa, kurkkua, leipää. Kesti ehkä 25 minuuttia niin oltiin jo takaisin autolla. Ja suurinpiirtein siihen kohtaan parkkipaikalla, missä avautui näkymä meidän autolle repes tämän äidin hermot!!! Siinä, meidän auton vieressä, hieno Audi A6, farmari, ajanut ihan meidän viereen. Siis ajanut ihan meidän viereen, juuri niin, kiinni siihen meidän auton kylkeen niin, etten saa poikia autoon. Ajanut vielä siihen ruutuun peräedellä, joten kuljettajalla itsellään on ollut ruhtinaallisesti tilaa poistua autosta, kun auton sillä puolella on ollut tyhjä ruutu. Onpa mukavaa jättää pojat keskenään ostoskärryihin, mennää istumaan autoon , käynnistää auto ja siirtää sitä niin paljon, että saan hieman tyhjää tilaa kahden auton väliin. Tilanteesta täysin tuohtuneena yritin mahdollisimman lempeästi selittää Konstalle, ettei äiti ole lähdössä minnekkään ilman poikia, äidin on vain siirrettävä hiukan autoa. Poika oli silti ihan kyynelissä, ja huusi että haluaa tulla mukaan kun istuin autoon ja käynnistin. Noh tilanne meni nopeasti, eikä lapseni varmaan saanut traumoja siitä, että hänet hetkellisesti hyljättiin parkkipaikalle. Jos minulla olisi ollut kynä ja paperia, olisi Audin tuuulilasille jäänyt pieni katkelma sanaisen arkkuni avautumisesta....

Sattuuhan näitä. Mutta silloin kun näitä sattuu omalle kohdalle useamman kerran viikon sisällä, alkaa vaan keittää niin suunnattomasti tuo toisten ihmisten välinpitämättömyys vaikka okei, myönnetään, että voihan kysessä joskus olla ajattelemattomuuskin, huomaamattomuus, lukutaidottomuus, tms... Ihan sama, silti kiehuu yli!!! Onko niin vaikea katsoa sen verran siihen naapuriautoon, että näkee repsikan paikalla turvakaukalon ja takapenkillä repsikan takana turvaistuimen??? Varsinkin, kun yritin itse välttää tilannetta pysäköimällä sinne, mihin muiden ei tarvitse tulla kun lähempääkin löytyy parkkipaikkoja, mutta ei. Ihan siihen viereen , kylki kylkeen on pakko tulla!!!!

Viimeviikolla oltiin iltasella koko perheen voimin Koivistonkylän Prismassa ja samaan kategoriaan luettavissa oleva tilanne. Perheparkit täynnä, ei siinä mitään useinhan ne ovat täynnä. En kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota. Parkkeerasimme tavalliseen ruutuun, mahduimme hyvin, naapuriautot kun olivat parkkeeranneet suurinpiirtein keskelle omaa ruutuaan. Kun tulimme kaupasta pois, alkoi pinna kiristyä kun lapsiparkissa vallitseva tilanne varasti huomioni. Keski-ikäinen mamma käveli edellämme yksin suoraan "lapsiperheparkki, 6 paikkaa" -kyltin alla olevaan pieneen punaiseen Smarttiinsa ja kaasutti pois kaupan pihasta. Kovin tarkkaan ei tarvinnut tilannetta tarkastella, kun kävi selväksi, ettei myöskään kahdella, juuri ja juuri täysi-ikäisellä, pojalla varmasti ollut lapsia mukanaan, ei omia eikä naapurin. Pojat nojailivat tupakkaa poltellen toinen tuunattuun BMW:hen ja toinen violettiin "Pimp my ride" henkiseen Celicaan  lapsiperheparkin paikoilla. En saanut suustani ulos muuta kuin lausahduksen "Aika persoonallisia lapsiperheiden autoja!" ja toki sain aikaan jos katse voisi tappaa -katseen, joka kohdistui suoraan teineihin. Kirsikkana kakun päällä lapsiperheparkissa oli uuden karhea kaksipaikkainen urheilu Mersu. En usko että autoon edes mahtuu turvaistuinta.

Toki on ymmärrettävää että joku voi olla sitä mieltä, että voi parkkeerata autonsa lapsiperhe parkkiin, jos hänellä on, sanotaan nyt vaikka teini-ikäisiä lapsia kotona, onhan hänkin silloin perheellinen. Oman näkemykseni mukaan kuitenkin lapsiperheparkki on niitä varten, joilla on pieniä, turvaistuimessa istuvia lapsia, joiden saaminen irti istuimesta ja ulos autosta on hankalaa kapeassa ruudussa. Haluaisimpa vaan tietää, mikä tekee ihmisestä niin erityisen ettei hänen tarvitse pelata yhteisten sääntöjen mukaan? Eikö liikennemerkeistä tarvitse välittää, jos on keski-ikäinen nainen, jolla on kiire ja on pakko päästä ihan etuoven viereen? Voiko teinit parkkeerata ihan mihin vaan jos he "vetää tän yhen röökin vaan"? No sehän nyt on sanomattakin selvää, että heitä, joilla on peffan alla nahkajakkara ja tarpeeksi pätäkkää hienon auton muodossa, ei mitkään valtakunnan säännöt kosketa!

Itse en suurimmassakaan hädässä pysäköi autoani esimerkiksi Inva paikalle. Ennen lasten saamista, ei minulla käynyt mielessänikään, että parkkeeraisin lapsiperheille tarkoitettuun ruutuun. Kyltit ruutujen edessä ovat juuri ja juuri niin suuria, ettei niiden näkemiseen tarvitse kiikaria kun kurvaa paikalle. Hävettävän usein esimerkiksi Inva paikoilta voi bongata prameita Audeja, Bemareita, Mersuja yms. autoja, joiden tuulilasilla ei todellakaan komeile sitä läystäkettä, joka oikeuttaa parkkeeraamaan kyseisille paikoille. Voihan tietenkin olla, että joitakin ihmisiä pännii tasa-arvon nimissä se, ettei kukaan ole keksinyt parkkiruutuja, joissa lukee esim. "autoille, jotka maksavat vähintään 80 000 euroa".

Onneksi päästyäni Audi episodin jälkeen mummalle ja vaarille poikien kanssa, oli mumma tehnyt pullataikinan, josta hän leipoi Konstan avustuksella ihania pullia. Uunituore pulla kylmän maidon kanssa oli takuuvarma lääke pahaan tuuleeni. Jos en muistanut kiittä sinua ihana äitini, niin nyt kiitän. Kiitos!

Ps. Jos olisin tajunnut ottaa kännykällä kuvan tuosta Audi tilanteesta, niin olisin sen liittänyt tähän, mutta kun en nyt siinä kirotessani huomannut... Se olisi varmasti auttanut kaikkia ymmärtämään asiani.

perjantai 21. lokakuuta 2011

13 vuotta sitten

Joitakin kuukausia yli 13 vuotta sitten minut jätettiin. Olin 18 vuotias ja jättämiseksi tuleminen oli tosi kurjaa! Onneksi kuitenkin olin seurustelun aikana tutustunut erääseen poikaystäväni super mukavaan frendiin. Eron jälkeen ajauduimme jotenkin yhteen ja kävi ilmi, että pojan kanssa oli ihan super mukavaa hengailla. Poika oli itsekkin eronnut, tänäkin päivänä minulle on enemmän tai vähemmän epäselvää miksi, käsittääkseni kuitenkin hänet oli myös jätetty. Hassua, emme koskaan ruotineet niitä tyttö- ja poikaystäviä, jotka ovat taakse jäänyttä elämää. Olimme kuin paita ja peppu, joka päivä yhdessä, toimimme toistemme laastareina edellisten suhteiden haavoja parannellen.

Norkoilimme City Kespalla ja Teiskarilla kahvilla ja ajelimme ympäriinsä pojan Fiiat Tipolla, joka oli ihan täynnä kaikenmaailman poppihässäkkeitä bassoloota takakontissa, subbaria, kajareita ja luoja ties mitä vahvistimia ja tummennetut ikkunatkin löytyi, tottakai! Kattelitiin leffoja, biletettiin Gardenissa ja pyörittiin missä milloinkin, mutta ihan vain kavereina. Pojan ysäri lippis kaarelle taitetulla lipalla, inasen punttiin kapenevat Levikset ja keltainen Hummelin farkkurotsi (kyllä, kyllä, sellainen on oikeasti ollut olemassa!) ei kertakaikkiaan vastannut mun käsitystä hyvnnäköisestä pukeutumis mausta. Siis itsehän olin melkoinen tyyliguru, minullahan oli valkoinen, pilottimallinen Adidastakki, kolmiraidat hihoissa ja muistaakseni violetiksi värjätyt Leviksen 555 byysat jalassa. Se oli muuten sitä aikaa, kun ihan ehdoton muoti oli pitää sellaisia jotain ihmeen elastaani tms. tekokuitu joustohousuja ja niiden kans, siinä niiden päällä, sellaista kuraläppä hametta ja siihen sitten joku ihana bling bling timantti koristevyö tai ketju, Europehousesta tietenkin!!! Voi luoja........

Juu, erehdyttiin me kerran alkaa seukkaan toistemme kanssa ja totesimme seuraavana päivänä, että ehkä on kuitenkin parempi olla ihan vaan kavereita, jotenkin tuntui, että me ollan ihan liian hankalia luonteita toisillemme. Ja taidettiin me sitten alkaa seukkaan toisenkin kerran, poika välttämättä halusi ja mä sanoin että ei kannata kun vanhoista eroista on niin vähän aikaa, mut alettiin kuitenkin ja taas samalla lopputuloksella, pari päivää myöhemmin erottiin...

Tasan 13 vuotta sitten tänä päivänä 21.10 olin Abi risteilyllä. Minua ei laivalla kiinnostanut seuran etsiminen, minulla oli poikaa ikävä. Tapasin pojan exän siellä (joka oli myös minun kaveri) laivan käytävällä ja pidettiin sitten tyttöjen kesken pikku hiprakoissamme pieni palaveri, jossa ruodittiin asioita puolin jos toisi. Tulin siihen lopputulokseen, että tuskin heidän juttunsa enää kukkaan puhkeaa ja koska ikävä oli, soitin pojalle. Asiani oli, että aletaan sitten seurusteleen, mutta jos vielä soudetaan ja huovataan niin sitten voidaan suosiolla luovuttaa....

 "Me and you, just us two", 
yhdeksän vuotta myöhemmin menimme naimisiin.

13 vuotta myöhemmin meitä onkin jo neljä,
me ja kaksi pientä kultakimpaletta!

Tänään todettiin taas, että ei ole tarvinnut luovuttaa. Kippisteltiin aamiaispöydässä kahvikuppeja yhteen alkavan neljännentoista yhteisen vuoden kunniaksi. Ei ehkä ajateltu silloin, kun olimme juuri täyttäneet 18-vuotta ja kaupungin kuppiloiden bileillat olivat vasta edessäpäin, että istuisimme 13 vuoden päästä saman aamiaispöydän ääressä. Meillä on toisemme, kaksi ihanaa poikaa ja paljon muita ihania asioita ympärillämme, onni on ollut myötä.


torstai 20. lokakuuta 2011

Tulitikkutehdas vol. 2

Aikaisemmin rustasin jutun Tampereen tulitikkutehtaasta. Palasin sinne muutama viikko jutun teon jälkeen mieheni kanssa kuvailemaan ja tutkimaan mestoja. Paikka on siisti mesta, ja hienointa siinä on se, että kun kävelet hämäräntullen raunioissa, säpsähdät jokaista ääntä, jotka eivät lähde omista liikkeistäsi. Olo on kuin pikkupojalla kummitus junassa. Vähän pelottaa mitä nurkan takaa ilmestyy ja vaikka päättää etten pelästy, niin sydän pomppaa kurkkuun siitäkin huolimatta.

Tšernobyl? Ei ku Tampere!


Näsijärvi maisemat


Mieheni tiesi kertoa, että tehtaan lähellä on ollut aikanaan kuorma-autojen "hautausmaa" ja se oli varsinainen syy paluuseemme. Se myös selitti, miksi tehdasta ympäröivä luonto on täynnä autonrengaskasoja ja muuta luontoon kuulumatonta roskaa. Olisi ollut niin makeeta saada kuvia vanhoista ruosteisista autonrämistä, joiden ikkunoista kasvaa jos jonkin näköistä horsmaa tai vaikka koivun runko, mutta ei. Ainoa mitä oli jäljellä rengaskasojen lisäksi oli osa siellä ja toinen täällä...



Olisko kuormurifirman toimistojakkara?
Koska joku oli siivonnut kuorma-autojen jämät pois maisemista (ja jättänyt renkaat yms sinne, what's the point?), tyydyttiin nuuskimaan tulitikkutehdasta ja muita sen ympäriltä löytyviä rakennuksia.


 Nostalginen graffiti, saatko selvää? Siinä lukee Kesoil t6, eli se on spreijattu silloin, kun legendaarisella rantakespalla oli aamukammassa enää kuusi piikkiä...



 Tehtaan romahtanut kattu vinoine piippuineen näytti todellakin siltä, että se on ajan saatissa luovuttanut. Vino savupiippu puolestaan oli jokseenkin sympaattinen...

No, tää lähtis nyt löytöretkelle vaatehuoneen syövereihin katsomaan mitä kaapista löytyis päällepantavaa illan riennoille. Over and out!

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Tulis jo, huominen!

Huomenna tiedossa ihan paras ilta pitkään pitkään aikaan; stad uppia super hyvässä seurassa! Siis huonoja vitsejä pari tuntia putkeen, jotka siis mun makuni mukaan on niitä parhaita! Sit syömään jotain hyvää ruokaa johonkin sellaiseen restauranttiin, jossa masu täyttyy vähän isommillakin kavereilla, Andy ja Mike, tarkoitin teitä! Kyl me Tuulan kans pärjättäis pienemmälläkin, mut ajateltiin puhtaasti teitä ja teidän linjoja, niin varmaan! Ei siis mitään sipistely ruokaa, viinin haistelua ja sen aromista asian vääntämistä, vaan rehellisesti olutta ja kunnon piffiä tai sitä burgeria, nam nam! Ja varmaan vähän puujalkavitsejä vielä omastakin varastosta siinä ruoan yhteydessä, kun on saman mielistä seuraa. Saas nähdä mihin syömään päädytään, sitä ei ole vielä lyöty lukkoon...

Meillä kävi aivan älyttömän hyvä tuuri, kun oltiin hiukan myöhään liikenteessä ja keikki oli loppuunmyyty, mut Tulppu sai kun saikin järkättyä meille peruutusliput. Tiedossa siis ylitsekuohahtava huumoripläjäys by Kokovartalomies Sami Hedberg.

Pari maistiaisia:

 
Jos voisin nauhoittaa tähän omaa hihitystä ja hekotusta, niin kuulisitte just nyt sitä! Jep, voisin katsoa noi sata kertaa ja revetä ihan aidosti oikeesti joka kerta! Kaveri oli mulle ihan tuiki tuntematon, kunnes sain sähköpostiin Tuulalta linkkejä You Tube pätkiin. Sen jälkeen Samppa on ollut ihan ykkös hitti, niillä on huvitettu yhtälailla äitiä kun anoppiakin...

Huomista odotellessa!

tiistai 18. lokakuuta 2011

Äitiyden palkka...

...on elinikäinen huoli lapsesta/lapsista.

Se on hassua, ensiksi haluaa lapsia. Ja siitä se huoli sitten alkaakin. Lapsien aikaansaaminen voi olla hankalaa ja kestää kauankin, siihen voi liittyä suurta surua useiden epäonnistumisien ja keskenmenojen myötä. Sitten kun asiat osuvat kohdalleen, osuivatpa ne sitten ensimmäisestä tai kymmenennestä yrittämästä, alkaa huoli lapsesta. Joka aamu ja ilta kun pienen liikkeitä ei vielä tunne, mielessä käy ajatus onko masussa kaikki hyvin? Onhan pikkuinen hengissä? Ultraan mennessä pelko siitä onko pikkuinen terve? Kun liikkeet alkavat tuntua huomaa pohtivansa, tuntuuko niitä tarpeeksi usein ja panikoivansa hetkiä, jolloin ei tunnu mitään.
Raskausajan murheet muuttuvat huoleksi synnytyksen kulusta. Toivottavasti kaikki menee hyvin. Toivottavasti lapsi syntyy hengissä. Toivottavasti minä itse selviän synnytyksestä. Kaikki menee kuitenkin hyvin, onneksi.


Lapsen synnyttyä olet sekaisin sekä onnesta että huolesta. Onkohan lapsella kaikki hyvin, päästäänkö kohta sairaalasta kotiin vai nousevatko bilirubiinit, löytyykl lonkista luksaatiota, onko veriarvot kohdallaan? Kotiuduttuanne käyt iltaisin kokeilemassa hengittääkö lapsi. Pienen tuhisijan hengitys on niin hiljaista. Huoneen hämärässä et näe nouseeko rintakehä vai ei. Kastelet kämmenselkääsi hieman, viet sen nenän alle ja huokaiset helpotuksesta. Tätä jatkuu monta kuukautta, kirottu kätkyt pelko. Sitten rakas pikkuinen alkaa liikkumaan, ensin kääntyilemään, sitten istumaan, ryömimään, konttaamaan ja kävelemään. Olet jatkuvasti huolissasi siitä, lyökö hän päänsä johonkin kovaan muksahtaessaan nurin tai konttaako pieni jotakin terävää nurkkaa päin. Pohdit onko kotona niitä liian tuttavalliseksi käyneitä vaaranpaikkoja, joita et tottumuksestasi huomaa? On niitä ja ne löytyvät ajan kanssa, jotta voit poistaa niihin piilevät vaaran paikat, mutta löydänkö ne ajoissa? Olet hänen kannoillaan jatkuvasti, kun hän ottaa ensimmäisiä hataria askeleitaan, ettei pieni vaan kaatuisi. Kunnolla kävelemään oppineen taaperon kohdalla jokainen pöydän kulma ja lattialla oleva esine on vaaran paikka, kun innoissaan oleva pikkuihminen tepsuttaa täyttä päätä määränpäähänsä katsomatta sen paremmin jalkoihinsa kuin eteensä.

Kun lapsi on pieni, olet huolissasi omista vanhemmuuden taidoista, olenko hyvä äiti tai isä? Osaanko opettaa lapselleni oikeita asioita, oikeita arvoja? Syyllisyyden tunne turhasta huutamisesta lapselle on pahin, kuinka pahan hämmennyksen aiheutin tuolle pienelle olennolle huutamalla lähes turhasta, eihän än vielä ymmärrä juuri mitään? Mutta äitikin on vain ihminen, äidilläkin voi olla huono päivä tai pinna kireällä.

Nyt, kun Konsta on hieman yli kaksi vuotta, huomaan pelkääväni matkoja puistoon. Suurin huoli muodostuu puistomatkalla siitä, päättääkö pieni rynnätä yhtäkkiä autotielle esimerkiksi hienon kävyn, kiven tai lehden perässä. Omakotialueellakin kun autoilijat kaahaavan vastuuttoman lujaa rajoituksista piittaamatta. Peruuttaako joku pihasta juuri kun olemme kohdalla? Puistoon päästyä pelkään, että poika ryntää tielle vaikka pallon perässä juuri silloin, kun otan pienempää pois vaunuista tai asetan häntä vaunuihin. Nyt, kun minulla on kaksi pientä, pitäisi kokoajan pysyä skarppina ja vahtia lapsia sata prosenttisella herkkyydellä, tilannetajulla ja ennakointikyvyllä. Ikävää matematiikkaa on se, että 100 / 2 = 50%, kun lapsia on kaksi, huomiokyky jakaantuu kahdella. Onneksi tuo tilanteiden ennakoitavuus kompensoi huomiokykyä ja luo äidille silmät selkäpuolellekkin. Koti on turvallisin ympäristö, tutussa ympäristössä äiti oppii tietämään pelkän tavaroiden kolistelun ja rapistelun perusteella mitä lastenhuoneessa milloinkin tehdään.

Ennenkuin huomaakaan on edessä vuodet, jolloin lapset lähtevät kavereiden kanssa ulos. Uusi huoli sitä, kuinka suureksi se tyhmyys joukossa voikaan tiivistyä? Sen jälkeen koulumatkat, miten ne sujuvat. Kiusataanko lasta koulussa? Kiusaako lapseni muita koulussa? Sitten joskus tulee ne teinivuodet. Sanotaan, että se minkä annat lapsellesi ensimmäisen kolmen ikävuoden aikana, näkyy eniten murrosiässä. Olenko antanut lapselleni tarpeeksi rakkautta ja rajoja pienenä, olenko onnistunut luomaan lapselleni terveen ja realistisen minäkuvan? Kuten Idols karsinnoista voitte huomata, realistinen itsearviointikyky ei ole nuorilla mikään itsestään selvyys. Onko sylini ollut aina avoinna lastani varten, kun hän on sitä tarvinnut? Perhetuttumme sanoi, mitä vanhempi lapsi sitä suuremmat murheet. Huoli siitä, milliasia ystäviä lapsemme keräävät ympärilleen ja millaiset vaikutukset heillä lapsiimme on? Entäpä huoli siitä, tuleeko lapsi ehjänä kotiin viikonloppu iltaisin lienee pelkotiloista pahin silloin, kun lapset hiihtelevät jossakin täysi-ikäisyyden rajamailla, ovat omasta mielestään aikuisia ja saavat omasta mielestään tehdä kaikki itseään koskevat valinnat ja päätökset.  Muistatteko itse kuinka aikuisia oltiin 18-vuotiaina??? Juu-u... Vaikka minun ei kuulukkaan olla lapsilleni kaveri, vaan minun kuuluu olla heille äiti, haluaisin kuitenkin että lapseni voisivat sitten vanhempinakin tukeutua minuun ongelmineen ja kertoa minulle, mikä mieltä painaa. Mutta miten voin tämän saavuttaa?

Se ilo ja onni, jota lapsi tuottaa vanhemmilleen syntymänsä jälkeen, on jotain niin suurta, ettei sen kuvailemiseen riitä sanat. Mutta tuon ilon ikävä kääntöpuoli on se jatkuva huolissaan olo. Tietenkin kirjoituksessani liioittelen, toisaalta kertomatta jäävät sadat huolen aiheuttajat tämän matkan aikana, jota vanhemmuudeksi kutsutaan. Miten selviän tästä niin, että voin vanhempana katsoa taaksepäin ja olla tyytyväinen saavutukseeni? Siinäpä visainen kysymys.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Viikonlopun pienet isot ilot!

Siitäkin huolimatta että esikoispoikamme Konsta ja kuopuksemme Oskari ovat kärsineet hermoja raastavan sitkeästä flunssasta ja varsinkin nuorempi on ollut kovasti kuumeinen, sisälsi viikonloppummesäkillisen luxusta! Perjantain ja lauantain välinen yö. Räkätaudista huolimatta, Oskari nukkui omassa pinniksessään ensimmäistä kertaa koko yön ilman yhtäkään yötissittelyä ja Konsta nukkui kuin tilauksesta samana yönä ensimmäistä kertaa koko yön omassa huoneessaan, omassa sängyssään! Olen jatkuvasti toitottanut pojille, että perheessämme on voimassa oleva YA-sopimus ja sen  kuuluu toimia myös muilta perheenjäseniltä äidille päin, eikä vain äidiltä muille! Olikohan pojat 2 v ja 8 kk vihdoin ymmärtäneet tämän ja päättäneet yhdessä tuumin ilahduttaa äippää? Molemmat pojat heräsivät seitsemän aikaan ja voi jestas sentään sitä hyväntuulisuuden määrää, mitä uhkuin kun olin saanut nukkua kuusi tuntia putkeen ensimmäistä kertaa Oskarin elinaikana, eli 8,5 kuukauteen. Kuusi tuntia katkeamatonta unta oli LUXUSTA!!! Iloksemme myös mumma ja vaari kyläilivät luonamme tuoden kivoja tuliaisia Kreikan lomalta, heidän kanssamme herkuttelimme omena kaurapaistoksella ja vaniljajäätelöllä. Ajanvietto isovanhempien kanssa on aina LUXUSTA!

Sunnuntaina annettiin isukin nukkua ja mentiin aamupuuron jälkeen kylpyyn. Kylvyssä on aina kivaa ja siellä voi lutrata niin kauan kuin nyt varaajasta irtoaa lämmintä vettä. Isukki oli herätessään tyytyväinen, kun lämmintä vettä ei enää puolentoista tunnin lutraamisen jälkeen ollut jäljellä. Isi sai siis kylmän suihkun, näin se yhteistyö ja avuntantosopimus välillä pettää...



Poikien ammeet ovat mielestäni aina yhtä iloiset. Prismasta ostetut vannat saivat Ikeasta piristyksekseen lisko liukuesteet, jotka todellakin lisäsivät sekä ammeiden turvallisuutta että iloista ilmettä huimasti! Kylpyreissun jälkeen pojat simahtivat silmän räpäyksessä ja me aloimme mieheni Antin kanssa haaveilla ja unelmoida lomamatkasta ennen töihinpaluutani. Unelmointi on muuten kanssa ihanaa ja ilmaista arjen LUXUSTA!

Loman suunnittelu on ihanan kutkuttavaa, mielessä alkaa juosta kuvat hiekkarannoista, palmuista ja hyvästä ruoasta, jota ei tarvitse tehdä itse! Nyt meillä olisi ajan puolesta mahdollista lähteä reissuun, ainoa mikä arveluttaa, on lasten kanssa yli 10h lennot ja reissu lasten kanssa ylipäätään. Toki tuo hintakin vähän kirpaisee nyt, kun joutuu maksamaan kolmen matkan, onneksi sentään Oskari pääsisi vielä ilmaiseksi.... Viikoksi ei viitsisi Thaimaaseen lentää, toisaalta Kanariallekkin lentää 6,5 h, joten ihan se ja sama lasten puolesta, tylsää koneessa on varmasti jokatapauksessa. Lisäksi lasten jaksaminen ylipäätään arveluttaa kahden viikon matkassa... Kanarialla on kylmä joulu-tammikuussa, joten melkeimpä se oliosi sitten se Thaimaa, jo kuvat hotelleista merinäköaloineen olivat ihanan mieltä ylentäviä!


Kesken meidän haaveilun, alkoi Oskari itkeskellä. Nostin pienen suuren miehen alun sängystä syliini, jossa tuo pikkuinen tuhisija jatkoi uniaan vielä kolme varttia, mikä myöskin oli LUXUSTA! Äidin pienempikin vauva kun on jo niin "iso", että syliin nukahtaminen on nykyään harvinaista ihanuutta. Sitten Oskari nukkui sylissäni vierashuoneen sohvalla, heräämättä lomamatkan suunnittelu pulinaamme.

Myöhemmin illalla Konsta Isukki järjesti Konstalle mahdollisuuden päästä oikean täysperärekan hytissä käymään ja lisäksi poika kurvaili varastonaapurin trukilla isin kanssa kuljetellen tyhjiä kuormalavoja paikasta toiseen. Voi että kun poika oli onnellinen ja pienen lapsen onni jos jokin on LUXUSTA! Sunnuntai iltana poikkesimme vielä mummun ja papan luona, siellä varsinkin konsta on aina intoa piukassa leikkimässä isin ja isin veljien vanhoilla leluautoilla. Toistettakoon vielä, ajanvietto isovanhempien kanssa on aina LUXUSTA!

Siispä, pienistä, arkisista asioista se ilo taas irtosi. Vaikka sairastelu onkin tosi kurjaa, ollaan oltu myös iloisia ja oltu onnellisia!

lauantai 15. lokakuuta 2011

Ylläri, ylläri

Nyt ei sitten kannata lukea eteenpäin, jos ei halua kuulla erästä maan mullistavaa paljastusta. Ajattelin, että kerron sen ihan kaikelle kansalle jo tänään, säästän vaivan medialta, vaikka ne kertoo sen saman asian joka pirun syksy (ainakin Iltasanomat ja Iltalehti) kuitenkin. Asia putkahti tänään mieleeni, kun jouduin aamupäivällä ensimmäistä kertaa tänä syksynä skrapaamaan auton lasit ennen Ikeaan lähtöä. Ja se salaisuus on, nyt ainakin kaikki autoilijat huomio, rumpujen pärinää......... Talvi tulee tänäkin vuonna!!!!!!!!!!! Ei sitten tarvitse lukea lööpeistä, kuinka lumi yllätti autoilijat, taas.

Matkalla Ikeaan, olin yhtä aikaa huvittunut ja ärsyyntynyt kun pohdin, että koskakohan tänä vuonna me suomalaiset yllätymme talven tulosta. Siitäkin huolimatta, että jo ala-asteella opetetaan vuoden kulku kutakuinkin tässä järjestyksessä kevät, kesä, syksy, talvi, niin suurin osa suomalaisista (ainakin jos iltapäivälehtiin on uskominen) yllättyy kun lumi tulee. Siis miten niin yllättyy? Pitäisikö jo syyskuun lopussa olla lumikola nojaamassa oven pieleen, nastarenkaat vaihdettuina, huopatossut eteisessä ovenpieleen nojaamassa ja karvalakki naulassa lähtö valmiudessa, jotta et kuuluisi tähän yllättyneiden joukkooon? Kyllä se on niin, että pitää olla melkoinen totaali idiootti, jos talvi pääsee Suomessa yllättämään. Kuka niitä talviverkkeitä nyt etukäteen kaivaisi esiin tai renkaita hyvissä ajoin vaihtelisi??

Viime vuonna tänään 14.10 satoi muuten ensilumi, todisteet takapihaltamme:


Kuvan laatu on tosi surkea, mutta se riittänee, kun tuon valkoisen, lumeksikin kutsutun alijäähtyneen veden erottaa tuosta nurmikon pinnalta ja katajan oksilta. Seuraavana päivänä lööpit julistivat sitä jokavuotista ilosanomaa maanteillä tapahtuneiden peräänajojen määrästä ja siitä kuinka lumi yllätti meidät suomalaiset tänäkin vuonna. Tuskin se nyt niin yllätyksenä tulee kenellekkään, nykyään ollaan vaan niin kiireisiä, että asiat tehdään usein vasta sitten kun ne ovat ajankohtaisia. Sitä paitsi, eihän näistä nykyään tiedä, puhuvat ilmastonmuutoksistakin. Toissa jouluaattona 2009 vettä satoi, ei ollut lunta eikä järvikään jäässä kun puolestaan viime joulu 2010 oli mitä valkoisin, ihanin ja tunnelmallisin.

Oli miten oli, voisko edes yhtenä syksynä / talvena jättää sen "Talvi yllätti suomalaiset!" lööpin ihan kokonaan pois niistä lehdistä? Ihan pienen pieni paljastus sinne median edustajillekkin, kyllä me kansalaiset tiedetään ihan nyt jo että talvi on tulossa, ei tuu yllätyksenä! Ja varmasti vaihdetaan ne nastat vasta sitten kun sitä lunta on ja ne ekat jään aiheuttamat peltivauriot on hankittu!

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Ihan oikeesti gourmet kamaa!!!

Siis niiin hyvää, vaikka ite sanonkin!!! Suppilovahverokeitto onnistui, vähätellen voisin sanoa että Master chef tasoinen suoritus! Hah hah, no tosi hyvä suoritus ainakin, minulta! Ja hei, valkosipuliöljyssä paahdetut leivät ajoivat krutongin asian aivan loistavasti! Eikä tästä nyt oikeasti voi edes puhua samana päivänä sen pussikeiton kanssa...

Reseptin oon ihan itse tuunannut niin, että kahdesta hyvästä netistä löytyneestä on muotoutunut mun oma sörsseli. Sori vaan sille, joka tunnistaa puolet tästä omakseen ja myös sille, joka tunnistaa sen toisen puolen omakseen. Jos toi tunnistaminen nyt on edes mahdollista, kun kaikki sienisopat tehdään melkein samalla reseptillä! Mutta tässä minä nyt sitten ihan röyhkeästi väitän tätä omakseni, eli reseptiä pukkaa:
 

Superhyvä sienikeitto
1l kanttarelleja tai suppilovahveroita
1 iso sipuli
1-2 valkosipulinkynsi
voita
1l kasvislientä
1dl valkoviiniä
mustapippuria
1 tl timjamia
soijaa tai suolaa maun mukaan
2dl ruokakermaa
1/3 pakettia koskenlaskija sulatejuustoa
maizena suurustetta tai ehnäjauhoja



Paista sieniä, kunnes suurinosa nesteestä on haihtunut, lisää joukkoon nokare voita, pilkottu sipuli ja valkosipuli ja käristele seosta niin kauan, että kaikki sienistö irronnut neste on haihtunut. Älä kuitenkaan käristää seosta palaneeksi asti. Jos suurustat vehnäjauhoilla, niin lisää ne tähän seukseen. 

Valmista 1 litra kasvislientä kattilassa haluamallasi tavalla (itse heitin kaksi Fond du chef liemikuutiota veteen) ja viskaa pippurit ja timjami perään.

Kippaa sienet ja sipulit kattilaan, kiehauta valkoviini pannulla (hifistelyä, mutta saat kaikki maut pannulta talteen) ja kaada viini kattilaan muiden aineiden sekaan. 

Anna keitoin poreilla hiljakseltaa 20 min ja lisää joukkoon purkki kunnon kermaa ja 1/3 koskenlaskija sulatejuustoa (menee muuten suoraan kylkiin). Jatka keittämistä kunnes juusto on liuennut. Suurusta keittoa hieman vaalealla maizena suurusteella. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa suolaa ja pippuria.

Heitä pannulle öljyä ja hakattua valkosipulia ja paahda siinä leipiä tai leipäkrutonkeja niin saat soppasi kaveriksi valkosipulileipää tai valkosipuli krutonkeja! Voi että kun olen tänään hauskalla tuulella!!!


Siinäpä se. Ihan super hyvää, kehtaa tarjota vaikka vieraille viikonloppuna! Ja jos nyt jollakin sattuu olemaan kuivattuja sieniä, niin en kyllä osaa auttaa siinä, että paljonko niitä tarvii tähän soppaan.


Rohkaistuminen

Se oli väistämättä edessä, mutta olin jo kierrellyt ja kaarrellut asiaa ja keksinyt ihme tekosyitä, miksi en juuri tänään kerkiäisi. Mutta kun vaan jännitti ja jännitti ihan tosissaan. Jos ei huomioida tapahtumia, kuten hääaamun tunnelmat, raskaudenaikaiset ultraäänikäynnit, lasten syntymät ja verikokeet, tipanlaitto ja napapunktio, niin päivä, jona tämän asian saisin hoidettua, olisi yksi elämäni jännittävimpiä. Kun saisin tämän yhden ainoan asian suoritettua pikapuoliin ja kunnialla, olisin astunut sisään sellaisesta portista, josta ei ole paluuta entiseen, meni sitten syteen tai saveen. Parasta kuitenkin ottaisin askeleen aidan sille puolelle, jossa ei pelkästään ruoho, vaan ihan kaikki muukin olisi vihreämpää. No mikäs ongelma tässä nyt sitten oli? No se, että viihdyin tälläkin puolella aitaa varsin hyvin, enkä haluasi tuottaa pettymystä niille ihmisille, jotka kanssani jakavat tämän puolen, jossa tällä hetkellä vaikutan. No viime viikolla sain kutenkin asian hoidettua. Irtisanouduin työstäni, johon minun piti äitiyslomani jälkeen palata.

Naurakaa vaan, mutta irtisanoutuminen jännitti minua niin paljon, että otin kilvekseni nuoremman poikani, sillä eihän kukaan voi suuttua ihmiselle, jolla on vauva mukana, vai voiko? Uudesta duunista otettiin yhteyttä, että olenko jo irtisanoutunut vanhasta työstäni, jotta he voivat julkistaa nimeni uudessa työpaikassa? No en ollut, mutta paineen alla minun oli vihdoin pakko rohkaistua irtisanoutumisen suhteen. Noh, ensiksi kävin irtisanoutumassa pääkonttoriin. Asiani otettiin vastaa ihan hyvin, tosin siellä lyötiin todellakin vettä myllyyn, sanomalla "Tämä tulee kyllä olemaan iso shokki sun esimiehelle, se kun laskee paljon sun paluun varaan. Niin, haluatko muuten kertoa asian sun yksikössä itse, vai kerronko minä?". No tottakai kertoisin itse, sehän nyt on mielestäni ainoa oikea tapa, kertoa asia niille lähimmille työtovereille ihan naamatusten. Hallintopäällikkö kuitenkin toivotti minut tervetulleeksi takaisin jos joskus siltä tuntuu, joten jäi aikas hyvä fiilis... Ajomatka omalle konttorille kestää keskustasta 3-5 minuuttia, punaisten valojen armeliaisuudesta riippuen, tuona päivänä se kesti minun mielestäni monta tuntia. Syy, miksi minua jännitti näin paljon oli varmaankin osittain se, että viimeksi kun minun piti palata töihin, ilmoitin, että enpäs tulekkaan, vaan jään uudestaan äitiyslomalle. Eli vetäsin kerran jo maton alta omilta lupauksiltani. Nyt lupasin, että kyllä te voitte luottaa siihen että palaan alkuvuodesta! Juu, palaan töihin kyllä, en vaan tähän firmaan. Kaikesta jännityksestä huolimatta kaikki meni hyvin. Tosin jostain käsittämättömästä syystä tirautin pienet krokotiilin kyyneleetkin siinä asiasta kertoessani. Esimieheni sanoin kuitenkin, että "Näin se elämä kuule heittelee, eikä koskaan tiedä mitä huominen tuo tullessaan, ehkä huomaat jonain päivänä päätyneesi taas takaisin töihin tänne meille!". Jälkeenpäin en keksi mikä siinä pomon kohtaamisessa niin pirusti jännitti.

Kuinka usein käy niin, että saa puhelun äitiyslomalla ollessaan ja puhelun sisältö on kutakuinkin tiivistettynä se, että me haluttais sut töihin ja meillä olis sulle tarjolla sun unelmien duunipaikka? Ei kai näin käy kovin usein, joten katson olevani todella onnekas. Vanha työni oli mukavaa, ihmiset töissä ihania ja jokainen työpäivä erilainen. Koska kuitenkin minun kohdallani valittamisen määrä on vakio, olen varmaan yhdelle jos toisellekkin nutissut jotain työstäni, mutta ihan oikeasti se on ollut todella kiva työ ja työpaikka. Uusi työni tulisi olemaan paremmin insinöörin koulutustani vastaavaa, sillä suurella erotuksella entiseen, että minulla ei olisi ilta töitä. Kun raksa projektimme käynnistyy on tärkeää, että pääsen töistä neljältä hakemaan lapset tarhasta, en tiedä miten olisimme lasten hoidon järjestäneet, jos minulla olisi vanhaan työhöni kuuluvat 8-16 työn lisäksi olevat iltakokoukset. Tämä yhdessä sen asian kanssa, että tuleva työni olisi kehitysluontoista = täynnä haasteita (joita rakastan) olivat ne kaksi tärkeintä asiaa, jotka sen ruohon tekivät vihreämmäksi. Sitähän en etukäteen tiedä, tuliko tehtyä hyvä valinta, sen sitten aika näyttää, tärkeintä on, että saan viettää illat lasten kanssa.


Helmikuussa siis kohti uusia tuulia!

tiistai 11. lokakuuta 2011

Laiskan eukon gourmettia

Me ollaan mun miehen kanssa keitto ihmisiä. Eli siis tykätään keittoruoista. Tottakai, parasta on kun keiton tekee itse, omat bravuurini omasta mielestäni (ja muilta ei kannata edes kysyä sitä mielipidettä) ovat bataattisosekeitto, peruna-purjososekeitto ja kanttarellikeitto, nam! Mutta sillon kun ei keittiössä postailu yksinkertaisesti kiinnosta, ruokaa ei ole valmiina ja nälkä vääntää vatsalaukkua jengalle, me syödään usein ihan rehellistä pussaria, eli pussikeittoa! Okei, nyt mun sisko varmaan makaa jalat kohti kattoa pyörtyneenä tai on muuten vaan ihan kauhuissaan "Yök, mä en taua miten ne voi edes niellä niitä e621 eineksiä!". Niin, noh, kyllä me voidaan. Meidän lemppari pussarit on tomaattikeitto, johon laitetaan lisäksi reippaasti persiljaa (niin paljon, ettei se enää paljoa muulle maistukkaan) ja paahdettua sipulia, parsakeitto, johon laitetaan poronliharouhetta ja Sipulikeitto, johon laitetaan krutonkeja tai jotain vastaavia leipätikkuja. Eli kyllä me vähän niitä pussareita duunataan. Usein syödään niiden kanssa jotain hyvää leipää, jota ei ikinä leivota itse, vaan yleensä se on jotain esipaistettua maalaispatonkia, mitä kaapista löytyy ja mikä sit paistamisen jälkeen on "tuoretta" ja hyvää.

Eilen oli pussaripäivä. Mulla meni taas koko ilta valokuvauskurssilla ja isäntä oli poikien kanssa ties missä baukkarin hyllyjen välissä luuhaamassa tai jotain muuta vastaavaa mielenkiintoista, poikien juttuja touhuamassa kuitenkin. Kun pikkuiset oli saatu nukkumaan oli ruokalistalla tomaattikeittoa suoraan Knorrin pussista ja sen kanssa persiljalla, tomaatilla, vuohenjuustolla ja iskän ja äidin Italian tuliasena tuomilla aurinkokuivatuilla tomaateilla (jotka eivät muuten lillunut missään öljyssä vaan olivat ihan sitä itseään) täytettyä esipaistettua maalaispatonkia. Ja oli muuten hyvää!





Että näin meilllä!
Tänään olis tarkoitus tehdä ensimmäistä kertaa keittoa suppilovahveroista, iha ite! Kun vaan ehtis putsaan ne kaikki suppikset ensin....

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Mökillä, aamulenkillä

En muuten ihan varmaan lähde! Vastasin kun minua pyydettiin lauantai-iltana lähtemään seuraavana aamuna lenkille ennen aamiaista. Ennen esikoisen syntymää ja hänen ollessa vielä masussani salamatkustajana, kävin usein iltaisin lenkillä. Tämä mukava harrastus on kuitenkin jäänyt täysin unholaan viimeisen kahden vuoden aikana, siellä ne koristavat vaatekaappia ihan uuden lenkkikengät ja juoksupuku, odottaen aikaa parempaa.

Mää kuolen! Ajattelin lauantai aamuna klo 9.50, kun olin jossain aamuisessa mielenhäiriössä lupautunut kuitenkin lenkille pitkin mökkiteitä, hölkätty oli jo kokonaiset 10 minuuttia, olin ihan lopussa. Onneksi vaihdettiin hölkkä reippaaseen kävelyyn ja ehdin tuskani lomassa vilkuilla hieman maisemiakin. Kylmässä aamussa, luonto alkoi heräillä tähän päivään mitä kauniimmissa maisemissa. Usvaa, kuuraa, puunrunkojen siivilöimää auringonvaloa ja järvessä uiskenteleva joutsen. Sain lenkistä niin paljon energiaa, että olen ollut yhtä hymyä koko päivän. Kun pääsin lenkiltä hengissä ja virkeänä takaisin mökille, hain juoksujalkaa kameran ja kiidin mönkkärillä takaisin mökkitielle ikuistamaan aamun maisemia. Usva oli valitettavasti hiipinyt jo pois peltojen notkoista ja järven pinnalta, mutta muut kauniit maisemat olivat vielä siinä, missä hetkeä aikaisemmin sain päivälleni aivan täydellisen, vaikkakin hikisen aloituksen.










Ja niin se talvi vain tekee hiipien tuloaan, mutta kyllä kuuran kangistamat kasvit ovat kauniita. Toivottavasti teillä kaikilla on ollut ihana viikonloppu, itse olen saanut nauttia perheestäni, auringosta ja syksystä!

Mökillä, metsässä

Tänään saatiin herätä mökillä ihanaan auringon paisteeseen. Tosin mieheni heräsi lasten kanssa puoli kahdeksalta ja minä sain nukkua niin pitkään kuin unta riitti. Kun heräsin ja katsoin kelloa, en voinut uskoa silmiäni. Kello oli yksitoista!!! Siis mitäh? En ole nukkunut näin pitkään ainakaan puoleentoista vuoteen, kyllä tuli tarpeeseen. Iltapäivällä anoppi sanoi, että lähde sinä vain sienimetsään, kyllä minä katson poikia. Ihanaa, nappasin kameran ja sienikopan kainaloon, vedin punaiset kontiot jalkaan ja suhahdin rannan kautta purolle ja sieltä metsään. Järvi oli tyyni kuin peili ja aurinko paistoi hattaramaisten, keveiden pilvien välistä.


Heti alkuun minua tervehtivät ihanat keltaiset kanttarellit rantasammalikossa ja hieman myöhemmin matkani tyssäsi täysin, sillä en voinut kävellä eteenpäin astumatta sammaleiden seasta törröttävien suppilovahveroiden päälle, niitä oli paljon! Keräsin talteen korillisen ja jätin surullisena suuren määrän herkullisia vahveroita metsään odottamaan ottajaa seuraavaa. Aikaa perkuutyöhön kun on melko vähän ja mielenkiintoa vieläkin vähemmän. Sienten puhdistus on hidasta ja tylsää, niiden syöminen taas, se se vasta mukavaa onkin.


 


Suurimman osan ajastani käytin kuitenkin metsän ihasteluun.  Uskomatonta, mitä savyjen sinffoniaa metsä tarjoaa aurinkoisella syyssäällä. Aurinko siivilöi metsään kauniita valojuovia, jotka kuin tanssahtelivat kilpaa puunrunkonjen varjojen kanssa sammalikossa. Kun aurinko alkoi hiljakseen laskea, värjäsi se mäntyjen rungot ja ruskan kellastuttamat rantakoivut sekä -haavat kullan keltaiseksi viehkeässä tuulessa humisevaksi mereksi, joka sai kuvajaisestaan kaksoissisaren heijastuessaan tyyneen järvenpintaan. Metsä oli kuin satua ja minä olin Liisa ihmemaassa. Ja ne pienen pienet asiat, joita todellakin pysähtyy liian harvoin ihastelemaan ja ihan todella pitää pysähtyä, jotta ne voi nähdä. Sammalet ovat huikean kauniita, kun niitä katsoo läheltä samoin ne lukuisat pienet kasvit, joita kävellessä ei edes huomaa, mutta kun tunkee nenän ihan kiinni maahan niin silmiin aukeaa aivan uudenlainen maisema. Kyllä Suomen luonto on todella kaunis, harmi vaan, etteivät kuvaustaitoni tälläkertaa riittäneet sellaisen kuvan ottamiseen, joka välittäisi teille metsän tunnelman.


Olemme perheeni kanssa harrastaneet purjehtimista koko lapsuuteni ja näin ollen olemme myös viettäneet paljon aikaa sisävesillä, saaristossa, luonnossa. Kiitos vanhemmilleni siitä, että he ovat vieneet meitä lapsena muutenkin paljon metsään, sienestämään, marjastamaan, hiihtämään, mitä milloinkin. Uskon, että luonnossa viihtyminen on minun kohdallani paljolti lapsuuden ihanien muistojen ansiota. Toivon todella, että jonain päivänä voin todeta onnistuneeni innostamaan myös omat lapseni luonnossa liikkumisesta. Joskus viettää paljon aikaa kaupungin kiireissä, kaipuu luontoon voi olla melkoisen suuri ja kun sitten pääse luonnon helmaan, sielu lepää.