perjantai 30. syyskuuta 2011

Hyvä reissu!

Ostosreissu Koskikeskuksen Miinusviiruksille oli varsin tuottoisa. Ylläri, ylläri, käteen ei jäänyt ainuttakaan Miinusviirus alennustuotetta. Mikä kirjoittamaton sääntö sekin on, että oli sitten mitkä tahansa ale päivät, niin aina löytyy jotain kivaa normaali hintaista??? Saaliimme oli seuraava:


Esikoiselle Polarn O. Pyretin ihana farkkukangasta muistuttava "snoukkatakki" eli ihan vaan meidän käytössä toppatakki, juniorille jarrulliset sukkahousut niin pääsee nopeammin eteenpäin eikä tarvitse sutia, ystävän pojalle Richard Scarryn Iloinen autokirja lahjaksi (on meillä ehdoton suosikki ja luettu ainakin kaksisataatuhatta kertaa ja on kyllä  jo sen näköinenkin) ja Stockalta, ihan jokaisesta Prismasta, Citymarketista, Kodinykkösestä ja parista lelukaupasta metsästetty Autot-sarjan Klaineri, jihuu!!!



Lupasin joskus että ostan kyseisen auton kauppareissulla, mutta sepä ei sitten ollutkaan ihan yksinkertaista. Autot tulevat kauppoihin lajitelmana, näin ollen kaikissa on sama koodi. Jostain syystä näitä Klainereita ei ole ollut missään saatavilla, mutta nyt me se löydettiin. Etsivä löytää ja koputtavalle avataan! Lopuksi syötiin vielä ystäväni kanssa hieman kiinalaista lounaaksi, joten ei voi muuta sanoa kuin että mukavaa oli!

Äidille ei ostettu tällä kertaa mitään ja isukkikin jäi kylmäsi... Ja mikäs iloinen ylläri tätä äityliä odottikaan postilaatikossa kun kotiuduttiin? No tietenki Hullareiden katalogi!!! Se on varmaankin sitten kiitti ja kuitti tän viikon bloggailujen osalta, koska tämän raamatun opiskeluun menee koko viikoloppu!






No höh...

Mieheni kysyi minulta aamulla, että no miltäköhän se Facebook nyt näyttää? Se pieni tirkistelijä minussa pakotti minut katsomaan heti aamutuimaan sitä suunnatonta Fb uudistusta, ja... Ei mitään! Facebook oli toistaiseksi entisensa, ei minkäänlaista uudistusta. Paljon kohua tyhjästä, olisikohan tullut vastaan jotain teknisiä ongelmia, kenties...
Nyt poikien kanssa kaupungille ystävää moikkaamaan ja katsotaan sitä Fb:tä sitten illemmlla. On muuten ehdottomasti äitiysloman parhaita puolia, että shoppailun voi aloittaa heti aamupäivällä, eikä työt häiritse tätä ihanaa vapaa-ajan vietettä. Toisaalta, kun lapset ovat mukana, niin olenhan tavallaan töissä! :)

Ihanaa syyspäivää kaikille!

torstai 29. syyskuuta 2011

Facebook ja luopumisen tuska?

Olen jo pitkään pohtinut mitä Facebook minulle oikeastaan enää tarjoaa.... En keksi muuta vastausta, kuin että ajantuhlausta, ei ajanvietettä vaan -tuhlausta. Kun vuonna 2007 liityin kyseiseen ajantuhlauslaitokseen, liityin siihen saatuani kutsun tulla katsomaan ystäväni hääkuvia. Silloin sieltä löytyi aika harva ystäväni, ja pitkään se olikin vain yksi palvelu muiden joukossa, johon olin kirjautunut vain jonkin yksittäisen, kertaluontoisen asian vuoksi. Sitten Fb:stä tuli hittijuttu ja esikoisen päiväunien ajan saatoin lukea palvelusta, mitä kavereille kuuluu. Siis kyllä on hienoa, kun ei tarvitse enää nähdä ihmisiä lainkaan, kun kaikkien sukulaisten, ystävien, tuttavien, kavereiden kaverien ja niiden ärsyttävien ihmisten joiden kohdalla et kehdannut ohittaa kaveripyyntöä, kuulumiset voi lukea kätevästi kotoa omalta näytöltä, tai vaikka mobiilipalvelusta bussimatkalla töihin, KÄ-TE-VÄÄ! Nyttemmin Fb:n käyttöni on huomattavasti vähentynyt, joskun laitan sitä kautta viestejä sellaisille kavereille joiden sähköpostiosoitetta minulle ei ole tai jotka tiedän saavani Fb:n kautta nopeasti kiinni ja silloin tällöin käyn kyttäämässä sieltä tuttjen tilapäivitylsiä juorujen järisyttävien uutisten toivossa, en koe Fb:n tarjoamaa muuta sisältöä minulle kovinkaan tärkeäksi.



Luulen, että osalla ihmisistä on jo jonkin aikaa ollut fb-ähky. Muuta selitystä en keksi sille, ettei kukaan niistä ihmisistä, joiden kuulumiset minua oikeasti kiinnostavat, enää päivitä profiiliaan edes viikottain, ennen se päivitettiin joka päivä... Lisäksi olen omalla kohdallani huomannut kuinka ilahduttavaa on, jos joku ystävistäni soittaa minulle ihan vain turistakseen kuulumisia, ilman mitään pyyntöä, ilman kiirettä, ihan vaan turistakseen niitä näitä. Vasta nyt olen itse ymmärtänyt että myös minä voin käyttää aikani arvokkaammin kuin fb:tä selaillen ja ilahduttaa ystävieni päivää soittamalla heille. Kuinka vanhanaikaista, mutta niin mukavaa! On Fb:ssä hyvätkin puolensa, sain juuri mukavan yhteydenoton yliopistoaikaiselta ystävältäni, josta en ollut kuullut vuosiin, joten jotain mukavaa vaihteeksi silläkin rintamalla.

Nyt Facebook on yksi suurimmista sähköisistä medioista, kanava, jossa mainonnan mahdollisuudet ovat rajattomat. Ja kuinka paljon meitä käyttäjiä siellä nyt on, olikos se noin 800 miljoonaa? Eli mikä se Fb nykyään onkaan? Se on täysin tuotettu mainoskanava, jossa mainostilaa voidaan myydä yrityksille sillä argumentilla, että yrityksellä on mahdollisuus vallata 800 miljoonan käyttäjän huomio. Mikä mahdollisuus!!! Kuten tänä aamuna Mtv3:n aamutelkkarissa joku asiantuntija sanoi, meistä käyttäjistä on tullut se tuote, jota yrityksille myydään. Ja taas joku jossain rikastuu, tienaa satoja miljoonia muun muassa minun ja sinun kustannuksella. Huomenna Facebook kokee muodonmuutoksen, jota minä vastustan jo etukäteen. Fb profiili tulee 29.9.2011 käyttöönotettavan Timeline ominaisuuden mukaan muuttumaan niin, että käyttäjille luodaan sellainen tunne, että "Fb" tietää meistä enemmän kuin "me itse". Tällä pyritään tietenkin vaikuttamaan ihmiseen tunnetasolla ja tuottamaan yrityksille syvällisempää sisältöä meistä, joihin he markkinointinsa kohdistavat.

Itse en tiedä, haluanko olla mukana tässä pyörityksessä, jossa minulta ei kysytä miten haluan Fb:hen laittamaani sisältöä julkistettavan, joten....  Poistin tänä aamuna Facebookista lähes 300 valokuvaa. Aion poistaa melkein kaikki loputkin kuvat, mutta aamulla se umpikiero piru olkapäälläni loihti ylleni suuren luopumisen tuska pilven ja esti minua toimimasta välittömästi. Kerron tämän tässä nyt siksi, ettette ihmiset ihmettele, miksi joitain kuvia, joihin olen teidät "täkännyt" ei enää löydy.

En ymmärrä miksi kaikesta siitä huolimatta, että Fb muuttuu jatkuvasti käyttäjien mielipiteistä riippumatta, täysin niistä piittaamatta ja niitä kysymättä koen Fb:n suhteen niin suurta luopumisen tuskaa, että en yksinkertaisesti pysty poistamaan profiiliani kokonaan. Ilmeisesti se pieni tirkistelijä minussa haluaa väen vängälläkin lukea niitä puolituttujen juttuja sieltä naamakirjasta jatkossakin. Kuitenkin, kehotan teitä ihmiset seuraamaan Fb:n ympärillä pyörinyttä uutismylläkkää esim TÄÄLTÄ, jotta tiedätte mitä tuleman pitää!

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Thai pöperöä!

Mua harmittaa usein, että teen aina suht samanlaisia ruokia. En tee sitä kovin tietoisesti, mutta kun asiaa alkaa oikein miettiä, niin samat kymmenisen ruokalajia toistuvat pöydässä melko usein. Toki lasten kanssa touhutessa tulee muuten vain tehtyä aina jotain suht nopeaa ja tavallista josta tykkää koko perhe mm. lasagnea ja makaroonilaatikkoa. Ja koska ruoan laitosta puhuttaessa mulla kasvaa ainakin viisi peukaloa kämmenen keskeltä, niin ei usein tule kokeiltua mitään täysin uutta. Thai ruoka on mun ehdotonta suosikkia ja parasta siinä on sen suhteellisen helppo valmistettavuus. Kun oltiin häämatkalla Thaimaassa vuosia sitten, niin ahmin paikallista ruokaa sen minkä kerkesin ja ajattelin, että meillä ei syödä enää ikinä muuta kun kaikkea sellaista, mikä sisältää kookosmaitoa, bambunversoja, näitä vihreitä lehtiä (limepuunlehtiä) ja chiliä.

Tänään päätin kuitenkin tehdä pikaisesti valmistuvaa simppeliä Thai ruokaa suoraan Spice Up punainencurrytahna -purkin kyljestä (eli sieltä sitten lukemaan jos tarkemmin kiinnostaa) ja hyväähän siitä tuli! Tosin ei niin kovin pikaisesti, koska mulle tapahtuu aina jotain, joka tuplaa luvatun valmistumisajan. Voi että mua naurattaaa ajatuskin siitä, mitä se Neljän tähden illallisen (kiva sarja muuten) kommentaattorikokki olis sanonut kun olis nähnyt tän mun ruoan laiton ja erityisesti sen kun tein porkkanasta ohuita suikaleita.... Se varmaan näytti just siltä, että kohta on valmiina sormenpääsoppa kookosmaidolla höystettynä. Mutta selvisin suikaloinnista kuitenkin ehjin sormin, vaikka siihen tuhraantuikin aikaa!


Pääsääntöhän on että kaikki missä on kookosmaitoa on hyvää, mutta ihmettelenpähän vaan, miksi joidenkin valmistajien kookosmaito on erottunut niin että purkissa kirkas neste on jäänyt kiinteämmän kermahötön alle ja toisilla valmistajilla seos on tasaista, juoksevaa ja maitomaista. Noh, ihan sama, maku ratkaisee. Miten se onkin mun ruoan laitossa mahdollista, että aina tulee mutkia matkaan? Noh taaskin eteen tupsahti yksi tiukkakurvi jota ei vaan voinut vetää suoraksi! Vai oliko jollakulla tietoa siitä miten kalakastikkeen voi korvata??? Ei sitä voi, joten romahdin täysin kun totesin että kalakastike oli mennyt vanhaksi vuonna 10/2009. Eli ei sitä Thai ruokaa ole meillä häämatkan jälkeen ihan joka viikko valmistettu. Onneksi tilanteen pelasti mieheni pikkuveli, joka armeliaasti lähti puolestani kauppaan kun nyyhkytin puhelimessa, että "Sain just pienemmän ulos nukkumaan ja ruoat tulille ja nyt tuo esikoinenkin heräsi ja mulla ei ole kalakastiketta...".


No kalakastikekuljetusta odotellessa päätettiin unenpöppöröisen esikoisen kanssa vähän herkutella kun bongattiin kaapista siellä jo pitkään lojunut Kettu-karkkipussi. Ja ei, en oikeasti muuten vaihtanut pojalle päälle karkkikääreiden väristä paitaa, it really was coincidence! Noiden Fazer makeisten pussithan ovat uudistuneet sellaisiksi vanhaa aikaa henkiviksi ja ovat aikas houkuttelevan näköisiä, meidän pussi oli vanhan mallinen. Niin ja oikeastihan nämä ovat kantavat nimeä Pihlaja.


No onneksi lähettipoikani oli todella ripeä ja sain ruoan valmistettua. Juu-u, kyllä se ihan hyvää oli. Hieman enemmän potkua ruoka olisi kaivannut, mutta en uskaltanut lisätä chiliä, sillä se saa pienemmän, vielä tissillä viihtyvät pojan pulauttelemaan ja paljon! Thai ruoka on muuten tosi usein niin iloisen väristä, että sitä on kiva syödä!

tiistai 27. syyskuuta 2011

Päivän pelastus

Joskus on sellaisia tosi huonoja päiviä. Tässä taannoin minulla oli juuri sellainen päivä, jolloin kaikki kaatui päälle. Mikään ei naurattanut, mikään ei huvittanut, eikä mistään tullut yhtään mitään. Näitä päiviä ei todellakaan kaipaa elämäänsä kovin montaa kertaa kuukaudessa, yhdessäkin on ihan tarpeeksi käsittelemistä. En tiedä muista lapsiperheistä, mutta ainakin minusta tuntuu, että jos äidillä on takana huonosti nukuttu  yö (yleensä siksi, että kumpikin lapsi on herättänyt äidin yöllä useamman kerran), niin lapset kuin tilauksesta heräävät aamulla tuntia tavallista aikaisemmin, ovat super täynnä energiaa ja valmiita valloittamaan maailman, kun taas itseä väsyttää ja päätä särkee eikä virtaa tunnu riittävän yhtään mihinkään. Näinä päivinä hermoja koettelee ihan tavalliset kaksivuotiaan uhmakohtaukset ja tuntuu että kuopuskin on juuri näinä päivinä erityisen vaativa. Lapsethan ovat tietysti aina omia ihania itsejään, äidin huono päivä vaan saa vesilätäkön kokoiset asiat tuntumaan valtamereltä. Kun päivä alkaa "sadesäässä", on todella vaikeaa muuttaa kurssia kohti aurinkoisempia ajatuksia. Sitten vielä kaiken känkkäränkkäisyyden lisäksi podet todella huonoa omaatuntoa siitä, että olet huonolla tuulella, koska pienet lapsethan eivät ymmärrä miksi äiti on, noh, erilainen kuin yleensä. Onhan äitikin vain ihminen ja oikeutettu huonoon tuuleen, mutta silti nuo päivät eivät ole tervetulleita, piste.


Tällä kertaa päivä kuitenkin muutti kurssiaan! Äitini piipahti pikaisesti töiden jälkeen vain tuodakseen meille työpaikallaan olleilta markkinoilta hieman tuomisia. Tuoretta rievää ja pussillisen sokerimunkkeja! Esikoinen sai ihan oman, hänelle varta vasten leivotun minirievän, josta oli suunnattoman ylpeä! Kyllä aurinko alkoi paistaa minunkin päivääni kun esikoinen kohotti leivän teatraalisesti kohti kattoa ja julisti "Herkullista!", kuopus sen sijaan sai maistaa ensimmäistä kertaa leipää ja imeskeli aivan tohkeissaan rievän kannikkaa ja jäyti pieniä paloja pehmenneestä leivästä ikenillään. Siinä kun istuskelin katsomassa noiden pienten ihmisten syömistä, tunkien omaan naamaani sokerimunkkia samalla pohtien että kyllä se sokerimunkin syöminen nuolia lipaisematta on täysin mahdotonta, oli päiväni yhtäkkiä pelastettu. Enää ei väsyttänyt ja päänsärkykin oli muisto vain. On se kumma kuinka nuo pienet suloiset ihmiset voivat pelastaa päivän vaikka se olisi alkanut toivottoman surkeissa fiiliksissä. Lapset ja rievä, nuo huonon päivän pelastajat!

maanantai 26. syyskuuta 2011

Löytöjä ja aarteita!

Haa, ensimmäinen vaatepostaukseni, jos sitä Costo juttua ei lasketa! En ole ihan varma vielä, onko minun kohdallani toi itsensä kuvaus milloin missäkin rytkyissä thumbs up vai ihan plaah, mutta testataan nyt sitäkin. Tuleepahan testattua ihka uusi kamerajalusta! Tänään spurttasin valokuvauskurssille asussa, joka sisältää muutaman mun vaatekaapin aarteen ja muutamat viimeviikon Ideapark reissulla käteen jääneet Vero Moda helmet. Siis ei helmiä, vaan ne "helmet"! Tottakai kun muutaman kerran viikossa käy ihmisten ilmoilla ja vaivautuu hieman miettimään mitä päälleen laittaa, niin löytää itsensä valoukuvauskurssin oven takaa koputtelemasta tyhjän luokkahuoneen ovea. Ja kaupan kautta takaisin kotiin! Oltiinhan me viimeksi sovittu, että tunteja ei tänään ole koska viikonloppuna meillä oli tavallista pidemmät kuvaussetit. Mutta, sama pää kesät talvet, tiedättehän... Mutta, asiaan siis!


Se suurin aarre asussani on toi mun Lumi:n laukku. Löysin sen kun olin siskoni ja äitini kanssa valitsemassa siskolleni hääpukua Hesassa. Kämp Galleriassa sattui olemaan Lumi accessories:n Showroom ja siellä tuo ihanuus huuteli minulle, että "Pick me, pick me!". Se on ihanan värinen ja olen niin ylpeä siitä, että kerrankin tein sijoituksen laukkuun, joka ei ole musta. Laukku kulkee lähes aina mukana ja siihen mahtuu kaikki tarpeellinen. Siis ihan kaikki poikien ruokia ja vaihtovaippoja myöten, joka mun kohdalla on oleellinen asia. Tämä käsilaukku on tarpeeksi suuri, mukana ei aina tarvitse raahata esim. erillistä hoitolaukkua. Niin ja sitten tietenkin tuo pinkki Costo, jota ei varmaan enään tarvitse hehkuttaa. Mutta sitten ne shoppailureissun löydöt. Ruskeat leggarit, keltainen paita ja tuubihuivi, kaikki samalla reissulla Vertsusta. Tuubihuivi oli ihan huippu löytö, sen ansiosta laukku ja lätsä sopii loistavasti päälle samanaikaisesti  koska siitä löytyy tasan samat sävyt kuin laukusta ja lätsästä!


Itseasiassa huivissa on enemmän tuota keltaista kuin mitä kuvassa näkyy, hyvä löytö sanoisin. Ja kun nyt hankinnoista puhutaan, niin hehkutetaan vielä mun uutta kamerajalustaa näyttää tältä:


Se on hiilikuitua, se on kevyt ja super vakaa ja ostettu Stockalta. Jos totta puhutaan niin se oli sata prosenttisesti heräteostos, mutta hyvä sellainen. Tulitikkutehtaan jälkeen vannoin, että vanhan jalustan päivät ovat luetut, ja niinhän ne sitten olivat kun uusi tuttavuus sattui matkanvarrelle. Hei hei vaan sinulle anopilta ja appiukolta nyysitty 80-luvun videokameran jalusta, minulla on nyt uusi kumppani, joka on ihana!

Afro ystävyys

Viikonloppu oli aivan ihana. Ehdittiin poikien kanssa nähdä paljon rakkaita sukulaisia, tättä, mumma, vaari, Turun kummitäti sekä muut turkulaiset sukulaiset, serkkutyttö, mummu, pappa, setä-miehet ja heidän ihanat puolisonsa. Minun viikonlopun kohokohdaksi nousi kuitenkin taapaaminen ystäväporukan kanssa, parasta se oli siksi, että näemme nykyään liian harvoin, joten ne kerrat kun onnistumme sopimaan tapaamisen niin, että kaikki pääsevät paikalle ovat kaikessa harvinaisuudessaan liian lyhyitä hetkiä, mutta sitäkin arvokkaampia.

Meitä oli kuusi nuorta tyttöä ja ihana valmentaja. Me muodosti kilpavoimistelujoukkueen. Voimistelu oli meille kaikille rakas harrastus, mutta nimenomaan harrastus. Ei voi sanoa, että joukkueemme voimistelu olisi ollut kunnianhimoista treenaamista sata lasissa ja hikikarpalot otsalla, tavoitteena se kultaisin mitalii piirinkisoista, SVOLI:n kisoissa tai sen paremmin SM-kisoista. Ei, sitä se ei ollut. Kyllä me treenasimme ahkerasti kolmesti viikossa, joskus kisojen alla viidesti viikossa ja ihan tosissamme, mutta se kultamitali ei tainnut olla meille koskaan se kaikkein tärkein asia. Meille ei ollut ongelma, että kahdella meistä vasuri oli notkeampi ja lopulla neljällä oikea jalka, eikä se että pari tyttöä taipui selästään mihin tahansa scorpioni asentoon kun taas toiselta lääkäri oli käytännössä kieltänyt selän taivuttamisen, nuo pikku haasteet ylitettiin kekseliäisyydellä.

Näin jälkeenpäin vanhempana on oppinut ymmärtämään kuinka ainutlaatuinen joukkueemme oli. Monta vuotta pysyimme yhdessä, näimme säännöllisesti viikottaisissa harjoituksissa ja lähes aina kaikki olivat mukana treeneissä, ei ollut teinitytöille tyypillisiä poissaoloja olemattoman flunssan varjolla tai salin reunalla istumista kuntotreeneissä tekosyyllä "Mun nilkka on hei tosi kipee!" vaikka oikeesti ei vain huvittanut. Viidenneltä luokalta lähtien me kuljimme bussilla treeneihin jopa neljästi viikossa, joskus sunnuntaisin jonkun vanhemmat kyyditsivät meitä, mutta pääsääntöisesti emme olleet riippuvaisia kyyditsemisestä, johon vanhempamme olisivat joutuneet sitoutua , emmekä tarvinneet mopoautoja päästäksemmä paikasta A paikkaan Ö. Kaikki oli mukana touhussa innolla ja ilolla ja meillä oli motivaatiota, koska meidän treeneissä oli hauskaa. Tottakai, oli meillä huonot päivämme ihmisiä kun ollaan. Joskus taisi valmentaja lähteä itkien pois treeneistä kun meistä kuudesta muutama "hankalin" tapaus (taisin olla yksi niistä, anteeksi vain valmentajalle) ilmaisi itseään ja näkemyksiään hieman valmentajan sietokyvyn ylittävällä itsevarmuudella, mutta tottakai näin, mitä muuta 13-16 vuotiaat teinitytöt ovat kuin AINA OIKEASSA!

Nuorempana meillä oli viikonloppuisin pyjamabileitä, ne muuttuivat täysi-ikäisyyden lähestyessä erilaisiksi illanistujaisiksi ja hauskoiksi hippailloiksi. Pointti lienee, että vietimme aikaa yhdessä myös treeniajan ulkopuolella. Kun aktiivinen voimistelukilpailuihin osallistuminen loppui, osallistuimme vielä jonkinlaiseen kulttuuritapahtuma-kilpailu-hässäkkään afrikkalaisella nykytanssilla. Tanssi oli ihan super retee ja siitä lähtien iloinen ystäväporukkamme on puhunut itsestään nimellä Afropunkkarit eli Afrot. Joskus heitämme läppää siitä, kuinka teemme huikean come backin "Naiset yli 35-vuotta"-sarjaan (onkohan sellaista edes enää?), mutta se jää nähtäväksi...

Nykyään näemme säännöllisen epäsäännöllisesti kahvittelujen merkeissä, toistemme häissä tai silloin kun joku on saanut lapsen tai muuttanut uuteen kotiin tms. Nyt näimme hivenen haikeammissa merkeissä, sillä yksi meistä muuttaa ainakin hetkeksi pois Suomesta, tuo haikeus ei tosin näkynyt iloisen seurueen kahvipöydässä, päinvastoin. Kello, tuo pirullinen ajannäyttäjä, raksuttaa eteenpäin yhteisissä tapaamisissamme turhankin suurta ylinopeutta, tuntuu että nuo hetket ovat aina ohi ennenkuin ehtivät kunnolla edes alkaa. Olen suhteellisen puhelias ihminen ja huomaan taas pohtivani, että ehtiköhän muutkin kertoa kuulumisensa vai olinko taas yksin äänessä koko lyhyen tapaamisemme ajan...? Kirjoittaessani tätä juttua, ymmärrän kuinka tärkeitä nuo ihmiset minulle ovat ja arvokkaat muistot nostavat kyyneleet silmäkulmiini. Olen onnellinen siitä, että minulla on heidät ystävinäni. Ystävyys ylipäätään on ihana asia, se on kuin ikuinen virta, josta voi ammentaa loputtomasti voimaa ja energiaa. Kiitos lapsuudenajan rakkaan harrastuksen, olen saanut jotain paljon kultamitalia tärkeämpää. Joukkueellisen ihania, korvaamattoman arvokkaita ystäviä.


Okei, pakko tähän loppuun on myöntää, että kyllä me itseasiassa satiin myös muutaman mitali ja kyllä, me oltiin niistä onnistumisista tosi ylpeitä, tottakai! Ja hei Afrot, ihan huippua, että te olette olemassa ja oli aivan ihanaa nähdä teitä!

perjantai 23. syyskuuta 2011

Matkalla puistoon

Ihana ilma tänään, hieman syksyistä tuulta, aurinko säteet pinnistelivät kirkkaina esiin jylhien pilvien takaa ja ilmassa oli aitoa syksyn tunnelmaa. Otin kameran mukaan puitoon. Onneksi, sillä matkan varrelta löytyi kaunista syksyistä kuvattavaa.

Lumimarja kauniine vaaleanpunaisine kukkineen


Yksinäinen omena
Värejä harmaalla pohajlla

Poikien mielestä on välillä tosi tylsää kun äiti kuvailee, siksi jätän kameran useimmiten kotiin. Eikä siinä paljoa ehdi maailmaa linssin läpi ihmetellä, kun viihdyttää pienempää poikaa sylissä ja yrittää samalla katsoa, ettei vanhempi telo itseään, tai muita.

Pieni tapaturmakin pääsi sattumaan siitäkin huolimatta, että kamera oli kameralaukussa. Esikoiseni juoksi suoraan toisen keinujan alle ja keinu mätkäytti pojan maahan, itkuhan siitä seurasi. Voi kurjuus, nyt odottelemme poskeen todennäköisesti nousevaa mehevää mustelmaa ja sen mukanaan tuomaa katu-uskottavaa syyslookkia...

torstai 22. syyskuuta 2011

Makkara = Vihannes

Noh, vanha vitsi, tiedän. Nyt kuitenkin alan olla aivan varma että tämä ihan oikeasti on yleinen käsitys miesten maailmassa ja todennäköisesti se periytyy isältä pojalle ihan DNA:ssa. Muuta selitystä asialle en keksi. Olen ollut iloinen siitä, että kaksi vuotias poikani syö ilolla kurkkua, tomaattia, paprikaa, parsaa, kukkakaalia ja ihan kaikkea vihannekseksi luokiteltavaa mitä olen hänelle älynnyt tarjota. Muodollinen kysymykseni lapselleni tänään ennen lounasta oli "Mitäs vihanneksia Konsta tänään söisi ruoan kanssa?", lautaselle pilkottaisiin vastauksesta huolimatta vähintäänkin kurkkua ja tomaattia. Vastaukseksi poikani totesi minulle että "makkaraa ja raejuustoa". Eihän pojalle kukaan vielä ole kertonut että makkara on vihannes (useimpien miesten maailmassa), hän on sen varmaankin päätellyt ihan itse. Kyllä äidin hymy oli taas siitä leveimmästä päästä tämän ihanan pienen ihmisen oivalluksen jälkeen.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Palopuhe kaikkien hylättyjen omenien puolesta

Olimme kävelemässä poikien kansssa kotiin kaupasta viimeviikolla kun yhtäkkiä nenään hiipi käyneiden omenien haju. Katselin kävelytiellä ympärilleni ja huomasin viereisen omakotitalon rajantaakse kipatun valtavan omenakasan. Se näytti ihan siltä kuin joku olisi työntänyt omenat lumikolalla ulos omalta tontilta ojan puolelle mätänemään. Joka päivä kävelemme lähipuistoon ja katseeni vaeltelee vanhojen omakotitalojen puutarhojen omenapuissa jotka notkuvat ihanan näköisiä omenoita! Minua hävettti, minulla oli kassissa kaupasta ostettuja suomalaisia omenoita! KAUPASTA OSTETTUJA??? Vaikka kaikkien naapuritalojen pihat ovat pullollaan omenia, jotka päätyvät parhaassa tapauksessa biojätteeseen tai kompoostiin mutta pahimmillaan ojaan mätänemään, mutta eivät missään nimessä ihmisten ravinnoksi. Niinhän ei voi tehdä, että menisi naapurin ovikelloa pimpottamaan ja kysyisi, että: Hei, olen Noora tuosta naapurista ja voisin ostaa teiltä ämpärillisen omenia, jos teillä on ylimääräisiä? No eihän se nyt käy tähän suomalaiseen nysveröluonteeseen, että menisi vapaaehtoisesti naapurille juttelemaan.

Ja sitten teille, joilla niitä omenia piisaa ja jotka kolailette niitä omenia sinne ojaan, niin JÄRKIKÄTEEN HEI!!! Omenat voisi antaa hyvään tarkoitukseen pienellä vaivalla ja sitä varten on oikein perustettu OMENAPÖRSSI! Esimerkiksi ilmoitus numero 168:  
Koukkuniemen vanhainkodissa vanhukset kaipaavat kotimaisia omenia välipalaksi. Hedelmiä vanhukset eivät saa muulloin kuin jälkiruokana tai jos omaiset niitä tuovat.Jos lahjoitat vanhuksille omenia niin tuo suoraan osastoille. Kiitos!

Miettikää nyt, ei varmaan olisi kovin suuri vaiva tuotettuun iloon nähden kerätä omenia pussiin ja heittää esimerkiksi tuonne Koukkuniemeen? Niin minä tekisin, jos minulla olisi omenia ja varsinkin jos niitä olisi yli oman tarpeen. Ihmiset ympäri Pirkanmaata tulevat mielellään jopa itse keräämään ylimääräiset omenat, joten kysympä vaan, että voiko niistä helpommin enää eroon päästäkkään? Jos tuntemillanne ihmisillä on ylimääräisiä omenia, niin vinkatkaa heitä tuosta pörssistä, jospa osa omenista pääsisi vanhuksia ilahduttamaan. Ja hei, pörssi on varmasti auki myös ensivuonna....


Kiitos!

Omena on ihana!

Omenat ovat muuten ihan huippuja, jo keväällä omenapuut ilahduttavat meitä upealla kukinnallaan, kesän ajan voi seurata pienten vihreiden palluroiden kasvua ja vaikka loikoilla omenapuun alla varjossa hellepäivänä ja myöhemmin syksyllä meitä odottaa herkullinen ja kauniin värinen omena sato. Omenat käy sisustuksen somistukseksi, sellaisenaan syötäväksi, hilloksi, mehuksi, piirakkaan ja varmaan tuhanteen muuhunkin juttuun! Onneksi minulla on niin ihanat vanhemmat, että he puolestani keräsivät omenia pappani puista ja tekivät niistä perheelleni omenasosetta. Iso purkillinen sosetta on nyt jo tuhottu aamupuuron kaverina, isi ja äiti, olette mahtavia!

Sain viimevuonna Orivedellä asuvalta ystävältäni ison pussillisen omenia ja olin niistä todella iloinen! Löysin netistä ihanan helpon omenapiirakan ohjeen ja sen jälkeen meillä olikin sitten omenapiirakkaa, omenapiirakkaa ja nam, omenapiirakkaa! Ja tässä tulee maailman helpoimman ja ainakin vaivaan nähden herkullisimman omenapiirakan ohje joka onnistuu jopa minulta! Ja mikä parasta piirakka on maidoton ja laktoositon, joten se passaa niillekkin joille maito ei sovi!


Tarvitset:
5-10 omenaa
Kanelia
Sokeria ja vaniljasokeria
1 tl leivinjauhetta
2 dl vehnäjauhoja
2 dl sokeria
1 muna 
75-100 g juoksevaa leivonta margariinia
(tai sulatettua voita tms.)
1,5 dl appelsiinimehua tai maitoa


Laita uuni lämpenemään 175 asteelle. 
Voitele piirakkavuoka hyvin. Viipaloi ja kuori (jos huvittaa) omenat ja asettele ne vuoan pohjalle. 
Ripottele päälle oman maun mukaan kanelia ja sokeria sekä halutessasi myös vaniljasokeria.
Sekoita jauhot, sokeri kananmuna ja appelsiinimehu (käytin tällä kertaa maitoa koska kaapissa ei ollut aplaria, mutta voin sanoa sen olevan parempi vaihtoehto) keskenään ja kaada seos omenalohkojen päälle. 
Sulata margariini ja kaada se vuokaan omenoiden ja jauhoseoksen päälle.
Paista piirakkaa uunin alimmalla tasolla n. 30 min.


Tarjoa vaniljajätskin tai -kastikkeen kans ja kyllä on hyvää! Ja lapset tykkää ihan varmasti!

tiistai 20. syyskuuta 2011

Sormenpäät kuivana

Niinpä, sitä se käsityö into teettää, nimittäin todellakin kuivat sormenpäät ja projekti on vasta alkumetreillä. Tampereen Koskikeskuksessa on liike, joka meidän perheessä tunnetaan nimellä Nappikauppa, virallisesti sen nimi on Merletto. Alkujaan menin sinne hakemaan kahta nappia, poistuin taas kerran kassi pullollaan ihan muuta tavaraa, nimittäin kilon verran pistaasin vihreää puuvillaontelokuitua.


Haaste numero yksi oli kuidun matka vyyhdistä kahdeksi keräksi. Esikoispoikani marssi aamulla makuuhuoneeseen intoa puhkuen "äiti mikä tämä on", raahaten perässään aiemmin kauniina vyyhtinä ollutta ontelokuitua joka siitä hetkestä eteenpäin oli vain epämääräinen kasa kuitua. Onneksi ihana aviomieheni otti itselleen yhden illan haasteen ja selvitti läjän kahdeksi keräksi. Itselläni ei olisi hermot riittänee ja olisin todennäköisesti katkaissut kuidun paristakin kohtaa selvitystyön helpottamiseksi ja jälkeenpäin kironnut ylimääräisiä päättelyä vaativia kuidun päitä.


Myyjä sanoi jo liikkeessä, että "siihen menee hetki että sormet tottuvat kuidun virkkaamiseen", ajattelin että juupa juu mitäs ihmeellistä tuossa nyt muka on. On siinä se ihmeellistä, että kuitu kirjaimellisesti imee kaikki mehut sormista, kynsinauhat vaan rapisee kuivuuttaan ja tuotos on vasta alkumetreillä. Tarkoituksenani on tehdä poikien huoneeseen yksi tai kaksi kahvallista koria, joihin lelut voi illantullen laittaa nukkumaan. Noh se, että sormet tottuvat kuidun työstämiseen ja saan korit joskus valmiiksi lienee se haaste numero kaksi. 

Kuva valmiista korista sekä virkkuuohje löytyy Lankatavaratalo Kauhavan kangas-aitta Oy:n sivuilta, KURKISTUS! Varoituksen sana kuitenkin ennen kurkistusta! Sivuilla seikkailun jälkeen saattaa iskeä yllättävä käsityöinto, sillä sivut ovat pullollaan kivoja materiaaleja ja ihania ohjeita. Itseäni alkoi välittömästi kiinnostaa heijastinlangasta virkatut heijastinkorut ja söpö lisko, jospa sitten korien jälkeen...

maanantai 19. syyskuuta 2011

Vinksin vonksin lukijaraati

Tässä pyyntö teille arvon lukijat: Liittykää blogin lukijaraatiin klikkaamaalla oikean puoleisessa marginaalissa olevan "LUKIJAT" otsikon alla olevaa "liity tähän sivustoon" painiketta. Minusta olisi mukava tietää ketkä blogia käy lueskelemassa, joten jos sinulla on salasanat joko Gmail, Twitter tai Yahoo tileihin, ei vaiva ole suurikaan. Toimenpide kestää sen verran kun nyt salasanan naputteluun aikaa kuluu (ja sehän tietysti riippuu siitä, kuinka pitkän salasanan on kehitellyt) sekä pariin klikkaukseen! Kiitos ja hyvää tuulispäivää!

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Costo on suloinen

On olemassa ihmisiä, jotka näyttävät hyvältä olipa heillä kasvoillaan minkätahansalaiset aurinkolasit tai päässään ihan mikä vaan hattu, lakki, pipo, lippis tai lätsä. Minä en ole yksi näistä onnekkaista ihmisistä, mutta tunnen muutaman. Kuinka helppoa onkaan lähteä kiireessä kotoa, vetäistä vain hyvännäköiset pokat silmille ja tyyliin sopiva hattu päähän ja avot! Itse huomaan aina syksyn tullen etten tänäkään kesänä löytänyt sopivia aurinkolaseja, vuosi toisensa jälkeen muodissa olevat lautasantennin kokoiset arskat kun nyt eivät vaan istu tähän naamaan ja taas kesä tuli ja meni ja hyvin pärjäsin ilmankin.

Sama päti myös lakkeihin, kunnes viime kevättalvella tein Stockmannin One Waystä löydön! Löysin lakin, jonka hankinnan jälkeen yksikään "huono tukka" päivä ei ole minua haitannut, kiitos Costo! Mikä ilahduttavinta näitä lakkeja valmistaa suomalainen yritys ja värejä ja valikoimaa riittää check! Kevät talvella hankkimani musta villakangaslakki oli minulle täydellinen. Viimeviikolla hankin sille kaverin, ihanan pinkin Coston Kombai lakin!


Lakit on suunniteltu Suomessa ja tehty kierrätetystä materiaalista EU:ssa (miksi sitäkin ei voi vain sanoa ihan suoraan missä tuote on tehty, eikö aivoimuus ole aina valttia?). No joka tapauksessa näitä voisin omistaa vaikka kuinka monta, mutta enköhän nyt pärjää hyvin kun hattuhyllyllä keimailee kaapissa on villakangaslakki pakkasille, sekä tämä ihana murrettu pinkki, hieman tweediltä muistuttavasta kankaasta tehty lakki kevät ja syksy säihin.


Terveiset sinulle bad hair day, Costo on niin suloinen!

torstai 15. syyskuuta 2011

Jokasyksyinen käsityö into!

On ihan sama kuinka kiireistä elämässä on, kun puiden lehdet alkavat hiljalleen sävyyntyä ruskan väreihin ja kaupassa käsi tarttuu kaikkii ihaniin syksynväreihin kuten sinapinkeltaiseen, punamullanruskeaan ja petrolinsiniseen alkaa myös käsityö into. Viime syksynä en aloittanut muistaakseni mitään projektia, sillä uuden kodin sisustaminen oli silloin päälimmäisenä mielessä, mutta olkoon viime syksy se poikkeus joka vahvistaa säännön.

Käsityö into on joskus ollut jopa sitä luokkaa, että olen aloittanut tekemään "jotain" ja ajatellut, että keksitään käyttötarkoitus sitten matkan varrella (Kuinka viisas ihminen voikaan olla?). Jostain syystä kutominen on ollut aina jotenkin nihkeää ja saavutukset sillä saralla ovat villasukkia ja tumppuja, virkaten olen tehnyt nuorempana jopa kohtalaisen hienon maksimekon. Syksyllä 2008 päätin kuitenkin opetella kutomaan oikein palmikkoneule-kuviota. Kovin vaikeaahan tuo palmikko neuleen tekeminen ei ollut ja olinkin varsin tyytyväinen aikaansaannokseeni, joka näytti ja näyttää edelleenkin tältä:


Käyttötarkoitukseksi olen kaavaillut 40 x 70cm kokoiselle suorakaiteen muotoiselle luomukselleni milloin mitäkin, joskus siitä on meinannut tulla poncho, toisinaan tyynynpäällinen. Yhtä kaikki jokainen ideani on tuntunut loppujen lopuksi syystä tai toisesta toteutuskelvottomalta ja tuotos on maannut kaapissa jo yli kolme vuotta. Mutta niinkuin anoppini tapaa sanoa, aika tavaran kaupittaa ja niin näyttää todellakin nyt tapahtuneen! Kiitos kesän ja syksyn muodin, tekeleestäni tulee tuubihuivi ja alustavat kokeiluni viittaisivat siihen, että tekeleestä saattaa tulla vieläpä varsin onnistunut sellainen. Maltan tuskin odottaa, miltä aikaansaannokseni näyttää kun saan kursittua sen kiinni huiviksi ja se saa vihdoin käyttötarkoituksen. Olen aivan innoissani tästä älynväläyksesta, koska villainen tuubuhuivihan on kerrassaan loistava ajatus. Se on lämmin, itsetehty, luonnonmateriaalia toisin kuin henkkamaukan ja vertsun lajitoverit ja mikä parasta se on jopa muodikas. Nyt kun olen asiaa täällä hehkuttanut, saatan jopa saada jotain aikaiseksi ja kuviahan julkaisen heti kun tämä minun "masterpiece" on valmis!

tiistai 13. syyskuuta 2011

Tulitikkutehdas

On se hassua, että Tampereella suunnitellaan vaikka minkälaisia Näsijärvenranta täyttöjä, jotta saataisiin lisää tonttimaata hulppeille järvinäköala kerrostaloille ja samaan aikaan Pispalanharjun Näsijärven puoleisilla rinteillä lojuu ränsistyneitä täystiilisiä kiinteistöjä vailla järkevää käyttötarkoitusta. Ehkä näiden kaikessa ränsistyneisyydessään surullisen näköisten kiinteistöjen päänmenoksi onkin suunniteltu jotain, ainakin grynderit kävisivät näiden kimppuun kuin haaskalinnut, jos kaupunkin niistä luopuisi, mene ja tiedä....

Olin yllättynyt kun parkkaeerasin autoni Paasikiventien varteen ja aloin kävellä kohti Tulitikkutehdasta katsellen samalla ympärilleni. Hylättyjä rämäautoja, rikottuja ikkunoita, kasapäin vanhoja huonekaluja, jotka oli vain kipattu siihen, mihin katuvalon valokeila ei yltä, läjäpäin isoja autonrenkaita (millainen moraali on ammatikseen kuljetusalalla työskentelevällä, joka dumppaa käytetyt renkaat luontoon???) ja mikä parasta eräästä kiinteistöstä sojotti jokin ratakiskonpätkää muistuttava, josta roikkoi jonkinlainen ihmisnukke ikäänkuin hirtettynä... Nice.

Jokatapauksessa sisällä tulitikkutehtaassa avautui kiehtova valokuvausmiljöö. Olimme toivoneet että laskeva syysaurinko siivilöityisi sisään rikotuista ikkunoista luoden vanhaan tehdashalliin upeita valoja ja varjoja sen sijaan pihalla oli harmaata ja sadetta ja vielä lisää harmaata, joten luonnonvalon tuomat hienoudet jäisi kuvistamme tällä kertaa pois. Omasta ajastani puolet meni 80-luvulta peräisin olevan kamerajalustan kanssa taisteluun, se pirun rakkine joutaisi kaatopaikalle! Toisaalta aikaa tuhlaantui myös kameran käytön opetteluun, on se vaan niin että opittuja taitoja pitäisi järjestelmällisesti ylläpitää, jotta taidot pysyisi muistissa. Noh, kotona tuumailin ensin että kaikki mun otokset on ihan plaah, osasta ei löytynyt ainoatakaan tarkkaa kohtaa ja osa hajosi epämääräiseksi kohinaksi mutta tarkemmin asiaa tutkittuani, löytyi muutama julkaisukelpoinenkin otots. Harmi, etten tajunnut kuvata rakennuksia ulkoapäin.


Harjulta tehtaaseen johtava silta

Sisäänkäynti (ainakin yksi niistä virallisista)

Ovi on ollut aikanaan varsin kaunis

Rakennuksessa ei liene ainuttakaan ehjää ikkunaruutua

Street art?

Aikas cool!



Karua mutta tavallaan aikas kaunista

Vanha tulitikkutehdas on kaikessa graafisuudessaan ja kaikkine graffiteineen mielenkiintoinen, pelottava, kaunis ja surullinen. Yksin en tänne uskaltaisi mennä, rakennuksen pelottavuutta ei vähennä ollenkaan se, että naapurikiinteistöt edustavat samankaltaista hyytävää, mielikuvituksen lentoon saavaa haamumaisuutta. Jokainen pienikin rasahdus saa pimeäntullen sinut sätkähtämään. Tänne haluan silti tulla uudestaan auringon paistaessa, ehkä sitten kun puissa ei ole lehtiä ja ikkunoilla on jo hieman valkoista lunta.... Kun yhtäkkiä tajusin muun ryhmän poistuneen rakennuksesta ja huomasin olevani yksin sohimassa taskulampuni kanssa valoa kameran kennolle saadakseni hauskoja kuvia, tuli melkein hätä housuun. Niin nopeasti ja vähin äänin en ole vielä koskaa kerännyt kamojani ja häipynyt. Tien ulos löysin onneksi nopeasti, kiitos taskulamppuni!

maanantai 12. syyskuuta 2011

Minulla on Super-sisko!

Toisin kuin siskoni, minä en todellakaan ole syntynyt kaulin kädessä. Lasagne valmistuu meillä valmispakkauksesta, enkä todellakaan hämmennä itse mitään Bechamel-kastikkeita. Resepteistä kokatessani näen tulisen punaista kun törmään keittiömaailman ehkä tunnetuimpiin mittayksikköihin kuten loraus, tilkka, ripaus ja hyppysellinen, joita SI-järjestelmä EI tunne. Mikä ihmeen loraus? Sehän on täysin riippuvainen jo kaadettavan astian tai pullon suuaukon koosta ja hyppysellinen, on aivan eri asia, jos minä otan sormienvälin täydeltä jotain, kuin jos saman tekee mieheni.... Ärsyttävää.

Olen kuitenkin onnellinen, sillä minulla on sisko. Hän loihtii keittiössä aivan käsittämättömiä herkkuja ja siinä missä minä katson jääkaappiin ja totean että tyhjä, niin siskoni näkee siellä valon lisäksi aineksia vaikka mihin. Viimeviikonloppuna olimme siskoni ja hänen miehensä luona rapukekkereissä ja alkupalaksi meille tarjottiin mustajuurikeittoa itse tehdyn leivän kanssa ja herkkuja notkuva tapaspöytä. Ravut astuivat kehiin vasta lasten mentyä nukkumaan. Keitto ja muut herkut veivät kielen mennessään, eikä se tekstin takkuilusta päätellen ole vieläkään palannut, joten kaippa se on edelleen nuolemassa keiton jämiä kattilan pohjasta... 

Mustajuurikeittoa pekonin kera

Tapaksia





Siskoni oli marinoinut kaikki tapakset itse. Valkosipulikatkarapuja, chilikatkarapuja ja voi luoja, olisin voinut imeä pillillä oliivien mausteliemen!!! Lisäksi oli marinoituja herkkusieniä ja aivan ihania uunissa paahdettuja, itse kasvatettuja pestotomaatteja sekä krutonkitikkuja. Nam ja nam!



Alkupalojen jälkeen pidettiin muutaman tunnin hengähduys tauko ja lasten mentyä yöpuulle, aloitettiin rapujen syönti. Ravustuskauden alussa siskoni miehen itse pyytämät ravut olivat kerrassaan upean makuisia ja liemen suola oli täydellinen

Näihin juhliin päästäkseni voisin vaikka ostaa pääsylipun. Toivottavasti kuitenkin saan VIP kutsun jatkossakin, kiitos ihana siskoni!!!

Vihdosta viimein


Olen suunnitellut, aloitellut ja harkinnut oman blogin kirjoittamista varmasti yli vuoden päivät ja ihan yhtä kauan keksinyt kaikenlaisia höpöhöpö tekosyitä joiden varjolla asia on jäänyt kaiken muun säädön taustalle. Mieheni kysyi, että kenelle sä sitä blogia oikein kirjoittaisit, mistä kirjoittaisit ja kuka sitä lukisi? En osannut vastata, koska en oikeastaan ollut ajatellut asiaa. Se, etten osannut vastata oli ärsyttävää ja se ärsyke sitten lopulta laittoi pyörät pyörimään. Tulevaisuus sitten näyttää kuinka pitkälle blogi-innostusta riittää.

Voin luvata, etten kirjoita joka päivä, enkä välttämättä edes joka viikko. Yritän ehtiä raapustamaan jotain aina kun tuntuu hyvältä ja kun on sopivaa asiaa. Blogin aihemaailmasta sen verran, että kategorisoisin tämän ah, niin ihanan lifestyle sanan taakse. Ihan vaan siksi, että tuon ihanan trendisanan nimissä voi kirjoitella ihan mistä vaan, siitä miten elää, missä elää, mistä tykkää ja mistä ei tykkää. Siitä mitä tekee ja siitä mitä tekis jos osais ja olis aikaa ja rahaa! Tästä nämä alkusanat, palataan asiaan.



Ps. 
En ole ehkä koskaan ikinä ollut näin hukassa tietotekniikan kanssa, kuin tätä blogia luodessani. Koko eilisen illan tuntui kuin olisin Liisa Ihmemaassa kun yritin useamman tunnin säätää blogin nimeä aloituskuvan päälle visuaalisesti järkevään paikkaan. En onnistunut, joten totisesti toivon jossain vaiheessasaan aikaiseksi hieman mielenkiintoisemman layoutin.