Toivottavasti sadetta, harmaata ja loskaa riittää...

...koska meidän tavoitteena on, että talollamme on tottulakin sijaan peltikatto hattunaan jouluun mennessä. Joten jos saan nöyrän toiveen esittää, niin ei lunta ennen kuin vasta esim. sunnuntaina, juuri ennen jouluaattoa.

Kattotuolien ja räystäiden nosto katolle onnistui ongelmitta. Miesten varastolla etukäteen tekemät räystäselementit istuiat paikoilleen kuin valetut. Koko talo sai aivan uuden ilmeen räystäiden ansiosta. Aikaisemmin se näytti korkealta hollihallilta, mutta nyt vaikutelma leveni ja tasaantui. Erityisesti ilahdutti se, että takapihan jätti-ikkuna alkoi vihdoin näyttää siltä kuin se olisi itseasiassa paikkaansa suuniteltu.

Räystäselementit on hienot, joku naapureista totesi Antille, että nuohan ovat tarkemmin jiirissä kuin meidän ikkunalistat! Oli kerrassaan nerokas ajatus tehdä räystäät elementteinä, sillä katon korkeudessa työskentelyyn liittyy niin paljon turvallisuus kysymyksiä, että aikaa voitettiin varmasti kun voitiin työskentelemällä a) maan tasolla ja b) lämpimissä sisätiloissa.

Konesaumapeltikatto on vuorossa seuraavana ja jos kaikki hyvin menee, ennen joulua se on asennettu.  Se onkin itseasiassa ensimmäinen rakenneosa talossamme, jonka toteuttaa joku muu, kuin oma raksatiimimme...

Ikkuna

Kun seison siinä, keskellä tulevaa olohuonettamme, en voi välttyä ajattelemasta, että tulikohan tässä nyt joku pieni ylilyönti? Ikkuna on aivan valtavan kokoinen!

Se on yhtä leveä ja yhtä korkea, kuin olohuoneemme. Olen aivan varma, että lopputulos on upea. Mutta osaan myös kuvitella tuskan, jota akustiikka verhojen  a) suunnittelu ajattomasti miellyttäviksi (koska hinta on varmaan sitä luokkaa etten ihan joka vuosi vaihda verhoja kuosin takia), b) hinta ja c) asentaminen saattavat aiheuttaa. Silloin tuo ajatus ylilyönnistä saattaa ohimenevästi häivähtää mielessä.

Mutta kun laskeutuu yläkerrasta alas portaita pitkin ja näkee estettömästi koko takapihan, on tunne huikea. Hyvä siitä tulee.

Elämää lomien jälkeen

Vaikka nautinkin helteistä, ei tämä pieni ilmojen viilennys ole sen pahemmin haitaksi ollut. Kun kesä taittui elokuuksi, loppui upea lämmin loma ja koitti paluu ihanaan arkeen. Onneksi olimme kyllin viisaita ymmärtämään, että ihmisen ei ole hyvä nukkua 31-asteisessa keskusta kaksiossa, johon ei saa läpivetoa, joten vajosimme kirjaimellisesti maan alle pakoon hikisiä öitä. Nukuimme sikeästi kuin pienet possut vanhempieni viileässä kellarissa ensimmäisen arki viikon lomien jälkeen. Sieltä viileästä pimeydestä kömmimme aamun sarastaessa kuin karhut talviunilta takaisin valoon ja lämpöön.

Nyt on palattu takaisin cityyn ja asuntomme lämpötilakin on laskenut siedettävään 25-asteeseen, joten unikin maittaa. Asuntomme tulvii aamulla valoa ja tunnelma kaupungin kattojen alla on kauniina aamuna ihanan utuinen.

Kaupunki elämän parhaita puolia on ehdottomasti puistot, sekä isot kivetetyt ja asfaltoidut jalankulkulkijoille ja kevyelle liikenteelle tarkoitetut hengailumestat, kuten pakkahuoneen aukio, jossa pienetkin voi rauhassa harjoitella vaikka potkulautailua. Se on hassua kuinka sääolosuhteen vaihtuessa kaupungista löytyy uusia ulottuvuuksia, kuten Pakkahuoneen viereisen S-marketin rakennuksen pitkä lasilippa, joka eilisen kaatosateen sattuessa antoi pojille mahdollisuuden jatkaa potkuttelua, vaikka matka Sorsapuistoon peruuntuikin.

Kun sade loppui, bongattiin hieno sateenkaari ja Oskari oli aivan ihmeissään kun kerroin sen päässä olevan aarteen. Se olikin sitten ihan uusi haaste selittää, miksi emme lähteneet aarretta etsimään.

Raksa on käynnistynyt lomien jälkeen kivasti. Tosin, mitään näkyvää siellä ei ole tapahtunut, sillä meneillään on isännän mielestä ehkä se maailman rasittavin vaihe, missä sähköjä ja vesijohtoja roilotaan seinään ja tilkitään seinien rakoja ja pieniä lohkeamia tulevaa valua ajatellen. Mitään "näkyvää" ei siis valmistu, joten päivänjälkeen tuntuu kuin ei olisi saanut aikaiseksi mitään. Antti sanoi; Katso nyt ne kuvat läpi vielä sillä silmällä, että onko tarpeeksi sähkörasioita, jos jostain puuttuu, niin vielä voidaan lisätä. Tuntuu jotenkin hassulta yrittää tässä vaiheessa ajatella tarkalleen, missä haluaa sähköhammasharjaansa ladata tai arvailla mistä paikasta muotoutuu kodissamme "SE" paikka. Siis SE paikka johon jätetään avaimet, rahapussit, aurinkolasit ja kolikot taskun pohjalta sekä tietenkin kännykät latautuuun, joten ainakiin siinä paikassa pitäisi rasia olla.... Hmmm.  Miten voi ennalta osata ajatella miten arki ja sen toiminnot asettuvat taloon? No ei kai auta muu kuin vaipua mielikuvituksen maailmaan ja koettaa fiilistellä elämää omassa talossa sitten joskus...

No jo on aikakin!

Puoli vuotta hiljaiseloa takana. Pahoitteluni teille, jotka olette samaa jouluaiheista juttua käynyt kurkkimassa kerta toisensa jälkeen.  Puoleen vuoteen on mahtunut paljon kaikkea. Onneksi stressin, surun ja sairastelun lisäksi elämässä on paljon ihanaa ja hyvää, lapsen ennen kaikkea, mies, yhteisen unelman, oman talon rakentamista ja suunnittelua sekä pettämätön ja niin rakas tukiverkosto, ihanat sukulaiset!

Rakas RAKSA on meidän elämän kulmakivi tällä hetkellä. Syksyllä tehtiin pohjatyöt, perustukset ja täytöt ja marraskuussa pakkasten alettua ja lumen tultua laitettiin työn talviteloille. Olisikin tiedetty, että ne marraskuun lopun lumet on sitten melkein ainoa koko talvena. Kristallipalloa olisi todellakin syksyllä tarvittu. Talvi oli niin leuto, että taloa olisi käytännössä voinut tehdä koko kevään helmikuun alusta alkaen, mutta muut joulukuussa käynnistetyt työprojektit siirsivät aloituksen toukokuun alkuun. Ja tältä meidän talo näyttää nyt:

Tämä ei ole itseni ottama kuva. Miehen vali oli käynyt raksalla iltasella vaklaamassa ja napannut kuvan reissullaan. Minulta ei kamerasta tämän kuvakulman kuvia löydy, koska tuossa hiekkakentällä on aina Antin paku näkymän edessä.  Kokolailla kuvan keskellä näkyy pääsisäänkäynti ja sen vasemmalla puolella keittiön ikkunat. Tilanteen havainnollistamiseksi Antin ihana pikkuveli Heka rustasi meille ArchiCADilla kuvan meidän keittiövisiosta ja se näyttää tältä:

Kuvassa näkyy keittiöstä vain puolet ja  kaappien värit on lopputulosta villistä väripaletin testaustyöstä, mutta kuvasta näkee nuo samat neljä vaakaikkunaa, jotka näkyy ulkoapäin otetussa kuvassa. Keittiösuunnitelmat on jo käynnistetty ja seuraavan kerran käydään suunnittelijan luona juhannuksen tienoilla. Suurin jännityksen aiheeni on se, miten nuo välitilan kaapit saadaan istumaan ikkunoiden väliin halutun visuaalisen efektin luomiseksi, sillä ulkoseinää tehtäessä kivien halkaisu oli toteutettava tiettyjen kivijakoon liittyvien yksityiskohtien sanelemin ehdoin. Ja keittiönhän olisi syytä onnistua, onhan se kuitenkin kodin sydän.

Pikkumiehet rakastaa raksaa, eikä vain siksi, että siellä on paljon tekemistä ja kavereita talot pullollaan, onhan se mielenkiintoista seikkailla eri huoneissa ja jestas sentään sieltä löytyy aarteita ja paljon! On laudanpätkää, styroxia, joka on muuten ihan parasta, on raudan pätkiä, putken pätkiä, nauloja, ruuveja ja raudan suojanupukoita ja vaikka mitä. Suurin homma on äidillä keksiä tekosyitä, miksi kaikkia noita upeita aarteita ei saa viedä keskustan kotiin. Niin, miksiköhän äit on tässä kohtaa snadisti tiukkapipoinen? Pojille on tarkaan kerrottu, että tästtä tehdään meille koti ja he ovat kyllä nuo "rauniot" hyvin kodikseen ottaneet.

Aurinkoisina päivinä mennään usein päikystä suoraan raksalle ja viedään ahkerille kodin rakentajille jäätelöä!

Raksalla

Kysyin mieheltä viikko sitten, että miltä se tuntuu, kun on näin kivasti jo saatu seinää pystyyn ja kohta tulee maaurakoitsija ja peittää kaiken tässä nyt näkyvän hiekan alle? Onko sitten fiilis kuin aloittaisi kaiken alusta? Kysymykseen en varsinaisesti saanut vastaukseksi kuin naurahduksen kanssa "Enpä ole asiaa noin ajatellut".Kuva on lähes viikon vanha, joten se ei ihan varsinaisesti nykytilasta kerro, mutta kutakuinkin tältä meidän raksalla nyt näyttää:

Pitkää päivää on miehet painanut syyskuun alusta asti. Työmaalla on tehty pitkää päivää, työmaan ohella on tehty "oikeita töitä" ja harrastuksena on tehty raksalle itse, kyllä luitte aivan oikein ON TEHTY ITSE kivisaha. Näin sen nyt viikonloppuna ensimmäistä kertaa ennen kuin se lähti maalaukseen ja tuo sahapeto oli sen verran vaikuttavan näköinen että oli pakko kysyä mieheltä että kai hoidat sen henkivakuutuksen kuntoon ennen kuin painat tuota käynnistys nappulaa? Mies vastasi siihen, että kyllä se on kuules tuo kone mikä meidän pitää ensimmäisenä vakuuttaa! Tyypillinen miesvastaus.

Lapsien mielestä on kurjaa kun isin näkee toisinaan vain aamulla ennen päikkyyn menoa. Konsta on ikävöinyt kovastikkin isiä iltaisin ennen nukkumaan menoa. Se on se suurin hinta, jonka rakennustyömaa perheellemme maksaa; menetetty yhteinen aika. Onneksi tilanne helpottuu kun saadaan raksa siihen kuosiin että perustukset on täytetty ja saadaan työmaakoppi etupihalle. Sitten voidaan lasten kanssa viettää enemmän aikaa isin lähellä kun on paikka jossa voi esim. syödä jotain muutakin kuin kylmää nakkia suoraan paketista!

Toisaalta, poikien mielestä pillimaito ja kylmät nakit on mitä suurinta herkkua, joten mikäpäs siinä. Tuskin ne lapset suuresti kärsii jos kerran viikossa ruokavalio on tavanomaista epäilyttävämpi...

Raksarouvan mietelmiä

Tasan tarkkaan vuosi sitten värjöttelin salishortsit jalassa rullatuolissa TAYS:ssa ja voin kertoo että päässä pyörivät ajatukset eivät olleet kovin kivoja. Olin just saanut kuulla, että nilkkani tosiaan on murtunut ja seuraavat kuus viikkoa linkutetaan kepit kainaloissa. Niinpä, silloin meni uusiksi moni suunnitema ja aikataulu. Nyt kun tarkastelen viikon sisäisiä tapahtumia, en voi uskoa, että tuosta hetkestä on jo vuosi aikaa.

Voisiko saoa, että nyt ei olla enää raksan suhteen kipsissä vaan pikemminkin mennään tuhatta ja sataa. Sunnuntaina seikkailtiin vielä tontilla koivuntaimien ja kantojen keskellä ja ainoa mitä päässäni liikkui oli se, kuinka isoja kiipeily- ja maisemointikiviä haluan takapihalle jättää. Poikia kiinnosti naapureiden työmailta aikoinaan kantautuneet styroxin palaset ja lankun pätkät sekä tietenkin ketunleivät...

Neljässä päivässä on tapahtunut melko paljon. Huomenna meidän ihana kaivurimies suuntaa jo uusille työmaille ja käytännössä takapihalle voidaan kylvää nurmikko. Olkoon tämä ensimmäinen virallinen raksapostaus, sillä nyt meidän tontilla näyttää nyt tältä:

Kokolailla pitkä tie on vielä kuljettavana ennen kuin tuossa tosiaan on meidän koti, mutta pääasia kaiketi on, että nyt on Mäkisten raksa korkattu ja seikkailu rakennushankkeen työntäyteiseen maailmaan on alkanut. Lammitalon raksa kyltti löytänee huomenna paikkansa tontin kulmasta.

Pätkii, pätkii!!!

Meinaan meidän nettiyhteys. Tietokone surkimus alkaa olla parhaat päivänsä nähnyt, neljä vuotta alkaa olla jo ihan kunniallinen ikä tällaiselle perus läppärille. Ei se raasu ole kyennyt avaamaan edes nettiä neljään päivään. Tiedä sitten mikä tänään tuli kun yht'äkkiä mozilla käynnistyi tuosta noin vaan! Tietotekniset ongelmat on hivenen hankaloittanut blogin päivitystä ja varsinkin noiden raksa-asioiden etenemistä. Kaikenlaisia tarjouspyyntöjä olen singonnut maailmalle ja niihin odotellaan vastausta lähi viikkoina. Olen harkinnut erillisen raksa-blogin kirjoittamista, sillä en haluaisi uhrata tätä blogia raksa vouhotukselle, pikemminkin haluaisin täällä julkaista vlokuvia ja jutustella niitä näitä...

Rakennuslupa tuli tänään, jihuu!!!! Tai siis oikeastaan tuli ilmoitus, että rakennuslupa-asiakirjat on kaupungin huostassa ja ne luovutetaan kaupungilta meille heti kun luvan käsittelystä aiheutuneet lähes kolmen tuhannen euron kulut on hyvässä hengessä tilitetty kaupungin osoittamalle tilille. Kuokka isketään tontin maaperään heti, kun ollaan saatu muut kiireelliset työt alta pois, eli ehkäpä kesäkuun aikana. Ihanaa!!! Selvennettäköön kuitenkin, että siis kaivurihan sen kauhansa siihen maaperään iskee, eikä suinkaan lähdetä hartiavoimin juurakon kanssa painimaan.

Tänään oli hyvä päivä. Sen lisäksi, että rakennuslupa tuli, aurinko paistoi koko päivän, käytiin poikien kanssa ulkoilemassa vielä illan tullen, Ikeasta bongatut laventelit pääsivät alustaville paikoilleen ja nautittiin päivän viimeisistä auringonsäteistä hiekkalaatikolla!!! En tiedä mikä taika siinä hiekkalaatikossa on, mutta siellä kyllä viihtyy niin aikuiset kuin lapsetkin. Tosin tänään en intoutunut tekemään autoratoja pojille, vaan otin kameran mukaan ulos pitkästä aikaa. Konsta on totaalisen kyllästynyt valokuvaukseen eikä juuri katso pyynnöstä huolimatta kameraan päin, mutta Oskaria on helpompi kuvata, pieni kun pysyy jopa paikallaan keskittyessä hiekan syömiseen....

 Ämpäreiden ripustelu syreeniaidan oksiin osottautui erittäin hauskaksi keksinnöksi. Hassua se on, seurata noita pikkumiehiä sivusta; ensin tuijotetaan puskassa killuvaa ämpäriä ja hekotetaan isoon ääneen, sitten otetaan pieni veli-hali ja jatketaan touhuja... Maailman ihanimpia ovat nuo pikku herrat!