Tulis jo, huominen!

Huomenna tiedossa ihan paras ilta pitkään pitkään aikaan; stad uppia super hyvässä seurassa! Siis huonoja vitsejä pari tuntia putkeen, jotka siis mun makuni mukaan on niitä parhaita! Sit syömään jotain hyvää ruokaa johonkin sellaiseen restauranttiin, jossa masu täyttyy vähän isommillakin kavereilla, Andy ja Mike, tarkoitin teitä! Kyl me Tuulan kans pärjättäis pienemmälläkin, mut ajateltiin puhtaasti teitä ja teidän linjoja, niin varmaan! Ei siis mitään sipistely ruokaa, viinin haistelua ja sen aromista asian vääntämistä, vaan rehellisesti olutta ja kunnon piffiä tai sitä burgeria, nam nam! Ja varmaan vähän puujalkavitsejä vielä omastakin varastosta siinä ruoan yhteydessä, kun on saman mielistä seuraa. Saas nähdä mihin syömään päädytään, sitä ei ole vielä lyöty lukkoon...

Meillä kävi aivan älyttömän hyvä tuuri, kun oltiin hiukan myöhään liikenteessä ja keikki oli loppuunmyyty, mut Tulppu sai kun saikin järkättyä meille peruutusliput. Tiedossa siis ylitsekuohahtava huumoripläjäys by Kokovartalomies Sami Hedberg.

Pari maistiaisia:

 
Jos voisin nauhoittaa tähän omaa hihitystä ja hekotusta, niin kuulisitte just nyt sitä! Jep, voisin katsoa noi sata kertaa ja revetä ihan aidosti oikeesti joka kerta! Kaveri oli mulle ihan tuiki tuntematon, kunnes sain sähköpostiin Tuulalta linkkejä You Tube pätkiin. Sen jälkeen Samppa on ollut ihan ykkös hitti, niillä on huvitettu yhtälailla äitiä kun anoppiakin...

Huomista odotellessa!

Äitiyden palkka...

...on elinikäinen huoli lapsesta/lapsista.

Se on hassua, ensiksi haluaa lapsia. Ja siitä se huoli sitten alkaakin. Lapsien aikaansaaminen voi olla hankalaa ja kestää kauankin, siihen voi liittyä suurta surua useiden epäonnistumisien ja keskenmenojen myötä. Sitten kun asiat osuvat kohdalleen, osuivatpa ne sitten ensimmäisestä tai kymmenennestä yrittämästä, alkaa huoli lapsesta. Joka aamu ja ilta kun pienen liikkeitä ei vielä tunne, mielessä käy ajatus onko masussa kaikki hyvin? Onhan pikkuinen hengissä? Ultraan mennessä pelko siitä onko pikkuinen terve? Kun liikkeet alkavat tuntua huomaa pohtivansa, tuntuuko niitä tarpeeksi usein ja panikoivansa hetkiä, jolloin ei tunnu mitään.
Raskausajan murheet muuttuvat huoleksi synnytyksen kulusta. Toivottavasti kaikki menee hyvin. Toivottavasti lapsi syntyy hengissä. Toivottavasti minä itse selviän synnytyksestä. Kaikki menee kuitenkin hyvin, onneksi.

Lapsen synnyttyä olet sekaisin sekä onnesta että huolesta. Onkohan lapsella kaikki hyvin, päästäänkö kohta sairaalasta kotiin vai nousevatko bilirubiinit, löytyykl lonkista luksaatiota, onko veriarvot kohdallaan? Kotiuduttuanne käyt iltaisin kokeilemassa hengittääkö lapsi. Pienen tuhisijan hengitys on niin hiljaista. Huoneen hämärässä et näe nouseeko rintakehä vai ei. Kastelet kämmenselkääsi hieman, viet sen nenän alle ja huokaiset helpotuksesta. Tätä jatkuu monta kuukautta, kirottu kätkyt pelko. Sitten rakas pikkuinen alkaa liikkumaan, ensin kääntyilemään, sitten istumaan, ryömimään, konttaamaan ja kävelemään. Olet jatkuvasti huolissasi siitä, lyökö hän päänsä johonkin kovaan muksahtaessaan nurin tai konttaako pieni jotakin terävää nurkkaa päin. Pohdit onko kotona niitä liian tuttavalliseksi käyneitä vaaranpaikkoja, joita et tottumuksestasi huomaa? On niitä ja ne löytyvät ajan kanssa, jotta voit poistaa niihin piilevät vaaran paikat, mutta löydänkö ne ajoissa? Olet hänen kannoillaan jatkuvasti, kun hän ottaa ensimmäisiä hataria askeleitaan, ettei pieni vaan kaatuisi. Kunnolla kävelemään oppineen taaperon kohdalla jokainen pöydän kulma ja lattialla oleva esine on vaaran paikka, kun innoissaan oleva pikkuihminen tepsuttaa täyttä päätä määränpäähänsä katsomatta sen paremmin jalkoihinsa kuin eteensä.

Kun lapsi on pieni, olet huolissasi omista vanhemmuuden taidoista, olenko hyvä äiti tai isä? Osaanko opettaa lapselleni oikeita asioita, oikeita arvoja? Syyllisyyden tunne turhasta huutamisesta lapselle on pahin, kuinka pahan hämmennyksen aiheutin tuolle pienelle olennolle huutamalla lähes turhasta, eihän än vielä ymmärrä juuri mitään? Mutta äitikin on vain ihminen, äidilläkin voi olla huono päivä tai pinna kireällä.

Nyt, kun Konsta on hieman yli kaksi vuotta, huomaan pelkääväni matkoja puistoon. Suurin huoli muodostuu puistomatkalla siitä, päättääkö pieni rynnätä yhtäkkiä autotielle esimerkiksi hienon kävyn, kiven tai lehden perässä. Omakotialueellakin kun autoilijat kaahaavan vastuuttoman lujaa rajoituksista piittaamatta. Peruuttaako joku pihasta juuri kun olemme kohdalla? Puistoon päästyä pelkään, että poika ryntää tielle vaikka pallon perässä juuri silloin, kun otan pienempää pois vaunuista tai asetan häntä vaunuihin. Nyt, kun minulla on kaksi pientä, pitäisi kokoajan pysyä skarppina ja vahtia lapsia sata prosenttisella herkkyydellä, tilannetajulla ja ennakointikyvyllä. Ikävää matematiikkaa on se, että 100 / 2 = 50%, kun lapsia on kaksi, huomiokyky jakaantuu kahdella. Onneksi tuo tilanteiden ennakoitavuus kompensoi huomiokykyä ja luo äidille silmät selkäpuolellekkin. Koti on turvallisin ympäristö, tutussa ympäristössä äiti oppii tietämään pelkän tavaroiden kolistelun ja rapistelun perusteella mitä lastenhuoneessa milloinkin tehdään.

Ennenkuin huomaakaan on edessä vuodet, jolloin lapset lähtevät kavereiden kanssa ulos. Uusi huoli sitä, kuinka suureksi se tyhmyys joukossa voikaan tiivistyä? Sen jälkeen koulumatkat, miten ne sujuvat. Kiusataanko lasta koulussa? Kiusaako lapseni muita koulussa? Sitten joskus tulee ne teinivuodet. Sanotaan, että se minkä annat lapsellesi ensimmäisen kolmen ikävuoden aikana, näkyy eniten murrosiässä. Olenko antanut lapselleni tarpeeksi rakkautta ja rajoja pienenä, olenko onnistunut luomaan lapselleni terveen ja realistisen minäkuvan? Kuten Idols karsinnoista voitte huomata, realistinen itsearviointikyky ei ole nuorilla mikään itsestään selvyys. Onko sylini ollut aina avoinna lastani varten, kun hän on sitä tarvinnut? Perhetuttumme sanoi, mitä vanhempi lapsi sitä suuremmat murheet. Huoli siitä, milliasia ystäviä lapsemme keräävät ympärilleen ja millaiset vaikutukset heillä lapsiimme on? Entäpä huoli siitä, tuleeko lapsi ehjänä kotiin viikonloppu iltaisin lienee pelkotiloista pahin silloin, kun lapset hiihtelevät jossakin täysi-ikäisyyden rajamailla, ovat omasta mielestään aikuisia ja saavat omasta mielestään tehdä kaikki itseään koskevat valinnat ja päätökset.  Muistatteko itse kuinka aikuisia oltiin 18-vuotiaina??? Juu-u... Vaikka minun ei kuulukkaan olla lapsilleni kaveri, vaan minun kuuluu olla heille äiti, haluaisin kuitenkin että lapseni voisivat sitten vanhempinakin tukeutua minuun ongelmineen ja kertoa minulle, mikä mieltä painaa. Mutta miten voin tämän saavuttaa?

Se ilo ja onni, jota lapsi tuottaa vanhemmilleen syntymänsä jälkeen, on jotain niin suurta, ettei sen kuvailemiseen riitä sanat. Mutta tuon ilon ikävä kääntöpuoli on se jatkuva huolissaan olo. Tietenkin kirjoituksessani liioittelen, toisaalta kertomatta jäävät sadat huolen aiheuttajat tämän matkan aikana, jota vanhemmuudeksi kutsutaan. Miten selviän tästä niin, että voin vanhempana katsoa taaksepäin ja olla tyytyväinen saavutukseeni? Siinäpä visainen kysymys.

Viikonlopun pienet isot ilot!

Siitäkin huolimatta että esikoispoikamme Konsta ja kuopuksemme Oskari ovat kärsineet hermoja raastavan sitkeästä flunssasta ja varsinkin nuorempi on ollut kovasti kuumeinen, sisälsi viikonloppummesäkillisen luxusta! Perjantain ja lauantain välinen yö. Räkätaudista huolimatta, Oskari nukkui omassa pinniksessään ensimmäistä kertaa koko yön ilman yhtäkään yötissittelyä ja Konsta nukkui kuin tilauksesta samana yönä ensimmäistä kertaa koko yön omassa huoneessaan, omassa sängyssään! Olen jatkuvasti toitottanut pojille, että perheessämme on voimassa oleva YA-sopimus ja sen  kuuluu toimia myös muilta perheenjäseniltä äidille päin, eikä vain äidiltä muille! Olikohan pojat 2 v ja 8 kk vihdoin ymmärtäneet tämän ja päättäneet yhdessä tuumin ilahduttaa äippää? Molemmat pojat heräsivät seitsemän aikaan ja voi jestas sentään sitä hyväntuulisuuden määrää, mitä uhkuin kun olin saanut nukkua kuusi tuntia putkeen ensimmäistä kertaa Oskarin elinaikana, eli 8,5 kuukauteen. Kuusi tuntia katkeamatonta unta oli LUXUSTA!!! Iloksemme myös mumma ja vaari kyläilivät luonamme tuoden kivoja tuliaisia Kreikan lomalta, heidän kanssamme herkuttelimme omena kaurapaistoksella ja vaniljajäätelöllä. Ajanvietto isovanhempien kanssa on aina LUXUSTA!

Sunnuntaina annettiin isukin nukkua ja mentiin aamupuuron jälkeen kylpyyn. Kylvyssä on aina kivaa ja siellä voi lutrata niin kauan kuin nyt varaajasta irtoaa lämmintä vettä. Isukki oli herätessään tyytyväinen, kun lämmintä vettä ei enää puolentoista tunnin lutraamisen jälkeen ollut jäljellä. Isi sai siis kylmän suihkun, näin se yhteistyö ja avuntantosopimus välillä pettää...

Poikien ammeet ovat mielestäni aina yhtä iloiset. Prismasta ostetut vannat saivat Ikeasta piristyksekseen lisko liukuesteet, jotka todellakin lisäsivät sekä ammeiden turvallisuutta että iloista ilmettä huimasti! Kylpyreissun jälkeen pojat simahtivat silmän räpäyksessä ja me aloimme mieheni Antin kanssa haaveilla ja unelmoida lomamatkasta ennen töihinpaluutani. Unelmointi on muuten kanssa ihanaa ja ilmaista arjen LUXUSTA!

Loman suunnittelu on ihanan kutkuttavaa, mielessä alkaa juosta kuvat hiekkarannoista, palmuista ja hyvästä ruoasta, jota ei tarvitse tehdä itse! Nyt meillä olisi ajan puolesta mahdollista lähteä reissuun, ainoa mikä arveluttaa, on lasten kanssa yli 10h lennot ja reissu lasten kanssa ylipäätään. Toki tuo hintakin vähän kirpaisee nyt, kun joutuu maksamaan kolmen matkan, onneksi sentään Oskari pääsisi vielä ilmaiseksi.... Viikoksi ei viitsisi Thaimaaseen lentää, toisaalta Kanariallekkin lentää 6,5 h, joten ihan se ja sama lasten puolesta, tylsää koneessa on varmasti jokatapauksessa. Lisäksi lasten jaksaminen ylipäätään arveluttaa kahden viikon matkassa... Kanarialla on kylmä joulu-tammikuussa, joten melkeimpä se oliosi sitten se Thaimaa, jo kuvat hotelleista merinäköaloineen olivat ihanan mieltä ylentäviä!

Kesken meidän haaveilun, alkoi Oskari itkeskellä. Nostin pienen suuren miehen alun sängystä syliini, jossa tuo pikkuinen tuhisija jatkoi uniaan vielä kolme varttia, mikä myöskin oli LUXUSTA! Äidin pienempikin vauva kun on jo niin "iso", että syliin nukahtaminen on nykyään harvinaista ihanuutta. Sitten Oskari nukkui sylissäni vierashuoneen sohvalla, heräämättä lomamatkan suunnittelu pulinaamme.

Myöhemmin illalla Konsta Isukki järjesti Konstalle mahdollisuuden päästä oikean täysperärekan hytissä käymään ja lisäksi poika kurvaili varastonaapurin trukilla isin kanssa kuljetellen tyhjiä kuormalavoja paikasta toiseen. Voi että kun poika oli onnellinen ja pienen lapsen onni jos jokin on LUXUSTA! Sunnuntai iltana poikkesimme vielä mummun ja papan luona, siellä varsinkin konsta on aina intoa piukassa leikkimässä isin ja isin veljien vanhoilla leluautoilla. Toistettakoon vielä, ajanvietto isovanhempien kanssa on aina LUXUSTA!

Siispä, pienistä, arkisista asioista se ilo taas irtosi. Vaikka sairastelu onkin tosi kurjaa, ollaan oltu myös iloisia ja oltu onnellisia!

Ylläri, ylläri

Nyt ei sitten kannata lukea eteenpäin, jos ei halua kuulla erästä maan mullistavaa paljastusta. Ajattelin, että kerron sen ihan kaikelle kansalle jo tänään, säästän vaivan medialta, vaikka ne kertoo sen saman asian joka pirun syksy (ainakin Iltasanomat ja Iltalehti) kuitenkin. Asia putkahti tänään mieleeni, kun jouduin aamupäivällä ensimmäistä kertaa tänä syksynä skrapaamaan auton lasit ennen Ikeaan lähtöä. Ja se salaisuus on, nyt ainakin kaikki autoilijat huomio, rumpujen pärinää......... Talvi tulee tänäkin vuonna!!!!!!!!!!! Ei sitten tarvitse lukea lööpeistä, kuinka lumi yllätti autoilijat, taas.

Matkalla Ikeaan, olin yhtä aikaa huvittunut ja ärsyyntynyt kun pohdin, että koskakohan tänä vuonna me suomalaiset yllätymme talven tulosta. Siitäkin huolimatta, että jo ala-asteella opetetaan vuoden kulku kutakuinkin tässä järjestyksessä kevät, kesä, syksy, talvi, niin suurin osa suomalaisista (ainakin jos iltapäivälehtiin on uskominen) yllättyy kun lumi tulee. Siis miten niin yllättyy? Pitäisikö jo syyskuun lopussa olla lumikola nojaamassa oven pieleen, nastarenkaat vaihdettuina, huopatossut eteisessä ovenpieleen nojaamassa ja karvalakki naulassa lähtö valmiudessa, jotta et kuuluisi tähän yllättyneiden joukkooon? Kyllä se on niin, että pitää olla melkoinen totaali idiootti, jos talvi pääsee Suomessa yllättämään. Kuka niitä talviverkkeitä nyt etukäteen kaivaisi esiin tai renkaita hyvissä ajoin vaihtelisi??

Viime vuonna tänään 14.10 satoi muuten ensilumi, todisteet takapihaltamme:

Kuvan laatu on tosi surkea, mutta se riittänee, kun tuon valkoisen, lumeksikin kutsutun alijäähtyneen veden erottaa tuosta nurmikon pinnalta ja katajan oksilta. Seuraavana päivänä lööpit julistivat sitä jokavuotista ilosanomaa maanteillä tapahtuneiden peräänajojen määrästä ja siitä kuinka lumi yllätti meidät suomalaiset tänäkin vuonna. Tuskin se nyt niin yllätyksenä tulee kenellekkään, nykyään ollaan vaan niin kiireisiä, että asiat tehdään usein vasta sitten kun ne ovat ajankohtaisia. Sitä paitsi, eihän näistä nykyään tiedä, puhuvat ilmastonmuutoksistakin. Toissa jouluaattona 2009 vettä satoi, ei ollut lunta eikä järvikään jäässä kun puolestaan viime joulu 2010 oli mitä valkoisin, ihanin ja tunnelmallisin.

Oli miten oli, voisko edes yhtenä syksynä / talvena jättää sen "Talvi yllätti suomalaiset!" lööpin ihan kokonaan pois niistä lehdistä? Ihan pienen pieni paljastus sinne median edustajillekkin, kyllä me kansalaiset tiedetään ihan nyt jo että talvi on tulossa, ei tuu yllätyksenä! Ja varmasti vaihdetaan ne nastat vasta sitten kun sitä lunta on ja ne ekat jään aiheuttamat peltivauriot on hankittu!

Ihan oikeesti gourmet kamaa!!!

Siis niiin hyvää, vaikka ite sanonkin!!! Suppilovahverokeitto onnistui, vähätellen voisin sanoa että Master chef tasoinen suoritus! Hah hah, no tosi hyvä suoritus ainakin, minulta! Ja hei, valkosipuliöljyssä paahdetut leivät ajoivat krutongin asian aivan loistavasti! Eikä tästä nyt oikeasti voi edes puhua samana päivänä sen pussikeiton kanssa...

Reseptin oon ihan itse tuunannut niin, että kahdesta hyvästä netistä löytyneestä on muotoutunut mun oma sörsseli. Sori vaan sille, joka tunnistaa puolet tästä omakseen ja myös sille, joka tunnistaa sen toisen puolen omakseen. Jos toi tunnistaminen nyt on edes mahdollista, kun kaikki sienisopat tehdään melkein samalla reseptillä! Mutta tässä minä nyt sitten ihan röyhkeästi väitän tätä omakseni, eli reseptiä pukkaa:

 

Superhyvä sienikeitto

1l kanttarelleja tai suppilovahveroita
1 iso sipuli
1-2 valkosipulinkynsi
voita
1l kasvislientä
1dl valkoviiniä
mustapippuria
1 tl timjamia
soijaa tai suolaa maun mukaan
2dl ruokakermaa
1/3 pakettia koskenlaskija sulatejuustoa
maizena suurustetta tai ehnäjauhoja

 

Paista sieniä, kunnes suurinosa nesteestä on haihtunut, lisää joukkoon nokare voita, pilkottu sipuli ja valkosipuli ja käristele seosta niin kauan, että kaikki sienistö irronnut neste on haihtunut. Älä kuitenkaan käristää seosta palaneeksi asti. Jos suurustat vehnäjauhoilla, niin lisää ne tähän seukseen. 

Valmista 1 litra kasvislientä kattilassa haluamallasi tavalla (itse heitin kaksi Fond du chef liemikuutiota veteen) ja viskaa pippurit ja timjami perään.

Kippaa sienet ja sipulit kattilaan, kiehauta valkoviini pannulla (hifistelyä, mutta saat kaikki maut pannulta talteen) ja kaada viini kattilaan muiden aineiden sekaan. 

Anna keitoin poreilla hiljakseltaa 20 min ja lisää joukkoon purkki kunnon kermaa ja 1/3 koskenlaskija sulatejuustoa (menee muuten suoraan kylkiin). Jatka keittämistä kunnes juusto on liuennut. Suurusta keittoa hieman vaalealla maizena suurusteella. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa suolaa ja pippuria.

Heitä pannulle öljyä ja hakattua valkosipulia ja paahda siinä leipiä tai leipäkrutonkeja niin saat soppasi kaveriksi valkosipulileipää tai valkosipuli krutonkeja! Voi että kun olen tänään hauskalla tuulella!!!

Siinäpä se. Ihan super hyvää, kehtaa tarjota vaikka vieraille viikonloppuna! Ja jos nyt jollakin sattuu olemaan kuivattuja sieniä, niin en kyllä osaa auttaa siinä, että paljonko niitä tarvii tähän soppaan.

Rohkaistuminen

Se oli väistämättä edessä, mutta olin jo kierrellyt ja kaarrellut asiaa ja keksinyt ihme tekosyitä, miksi en juuri tänään kerkiäisi. Mutta kun vaan jännitti ja jännitti ihan tosissaan. Jos ei huomioida tapahtumia, kuten hääaamun tunnelmat, raskaudenaikaiset ultraäänikäynnit, lasten syntymät ja verikokeet, tipanlaitto ja napapunktio, niin päivä, jona tämän asian saisin hoidettua, olisi yksi elämäni jännittävimpiä. Kun saisin tämän yhden ainoan asian suoritettua pikapuoliin ja kunnialla, olisin astunut sisään sellaisesta portista, josta ei ole paluuta entiseen, meni sitten syteen tai saveen. Parasta kuitenkin ottaisin askeleen aidan sille puolelle, jossa ei pelkästään ruoho, vaan ihan kaikki muukin olisi vihreämpää. No mikäs ongelma tässä nyt sitten oli? No se, että viihdyin tälläkin puolella aitaa varsin hyvin, enkä haluasi tuottaa pettymystä niille ihmisille, jotka kanssani jakavat tämän puolen, jossa tällä hetkellä vaikutan. No viime viikolla sain kutenkin asian hoidettua. Irtisanouduin työstäni, johon minun piti äitiyslomani jälkeen palata.

Naurakaa vaan, mutta irtisanoutuminen jännitti minua niin paljon, että otin kilvekseni nuoremman poikani, sillä eihän kukaan voi suuttua ihmiselle, jolla on vauva mukana, vai voiko? Uudesta duunista otettiin yhteyttä, että olenko jo irtisanoutunut vanhasta työstäni, jotta he voivat julkistaa nimeni uudessa työpaikassa? No en ollut, mutta paineen alla minun oli vihdoin pakko rohkaistua irtisanoutumisen suhteen. Noh, ensiksi kävin irtisanoutumassa pääkonttoriin. Asiani otettiin vastaa ihan hyvin, tosin siellä lyötiin todellakin vettä myllyyn, sanomalla "Tämä tulee kyllä olemaan iso shokki sun esimiehelle, se kun laskee paljon sun paluun varaan. Niin, haluatko muuten kertoa asian sun yksikössä itse, vai kerronko minä?". No tottakai kertoisin itse, sehän nyt on mielestäni ainoa oikea tapa, kertoa asia niille lähimmille työtovereille ihan naamatusten. Hallintopäällikkö kuitenkin toivotti minut tervetulleeksi takaisin jos joskus siltä tuntuu, joten jäi aikas hyvä fiilis... Ajomatka omalle konttorille kestää keskustasta 3-5 minuuttia, punaisten valojen armeliaisuudesta riippuen, tuona päivänä se kesti minun mielestäni monta tuntia. Syy, miksi minua jännitti näin paljon oli varmaankin osittain se, että viimeksi kun minun piti palata töihin, ilmoitin, että enpäs tulekkaan, vaan jään uudestaan äitiyslomalle. Eli vetäsin kerran jo maton alta omilta lupauksiltani. Nyt lupasin, että kyllä te voitte luottaa siihen että palaan alkuvuodesta! Juu, palaan töihin kyllä, en vaan tähän firmaan. Kaikesta jännityksestä huolimatta kaikki meni hyvin. Tosin jostain käsittämättömästä syystä tirautin pienet krokotiilin kyyneleetkin siinä asiasta kertoessani. Esimieheni sanoin kuitenkin, että "Näin se elämä kuule heittelee, eikä koskaan tiedä mitä huominen tuo tullessaan, ehkä huomaat jonain päivänä päätyneesi taas takaisin töihin tänne meille!". Jälkeenpäin en keksi mikä siinä pomon kohtaamisessa niin pirusti jännitti.

Kuinka usein käy niin, että saa puhelun äitiyslomalla ollessaan ja puhelun sisältö on kutakuinkin tiivistettynä se, että me haluttais sut töihin ja meillä olis sulle tarjolla sun unelmien duunipaikka? Ei kai näin käy kovin usein, joten katson olevani todella onnekas. Vanha työni oli mukavaa, ihmiset töissä ihania ja jokainen työpäivä erilainen. Koska kuitenkin minun kohdallani valittamisen määrä on vakio, olen varmaan yhdelle jos toisellekkin nutissut jotain työstäni, mutta ihan oikeasti se on ollut todella kiva työ ja työpaikka. Uusi työni tulisi olemaan paremmin insinöörin koulutustani vastaavaa, sillä suurella erotuksella entiseen, että minulla ei olisi ilta töitä. Kun raksa projektimme käynnistyy on tärkeää, että pääsen töistä neljältä hakemaan lapset tarhasta, en tiedä miten olisimme lasten hoidon järjestäneet, jos minulla olisi vanhaan työhöni kuuluvat 8-16 työn lisäksi olevat iltakokoukset. Tämä yhdessä sen asian kanssa, että tuleva työni olisi kehitysluontoista = täynnä haasteita (joita rakastan) olivat ne kaksi tärkeintä asiaa, jotka sen ruohon tekivät vihreämmäksi. Sitähän en etukäteen tiedä, tuliko tehtyä hyvä valinta, sen sitten aika näyttää, tärkeintä on, että saan viettää illat lasten kanssa.

Helmikuussa siis kohti uusia tuulia!

Laiskan eukon gourmettia

Me ollaan mun miehen kanssa keitto ihmisiä. Eli siis tykätään keittoruoista. Tottakai, parasta on kun keiton tekee itse, omat bravuurini omasta mielestäni (ja muilta ei kannata edes kysyä sitä mielipidettä) ovat bataattisosekeitto, peruna-purjososekeitto ja kanttarellikeitto, nam! Mutta sillon kun ei keittiössä postailu yksinkertaisesti kiinnosta, ruokaa ei ole valmiina ja nälkä vääntää vatsalaukkua jengalle, me syödään usein ihan rehellistä pussaria, eli pussikeittoa! Okei, nyt mun sisko varmaan makaa jalat kohti kattoa pyörtyneenä tai on muuten vaan ihan kauhuissaan "Yök, mä en taua miten ne voi edes niellä niitä e621 eineksiä!". Niin, noh, kyllä me voidaan. Meidän lemppari pussarit on tomaattikeitto, johon laitetaan lisäksi reippaasti persiljaa (niin paljon, ettei se enää paljoa muulle maistukkaan) ja paahdettua sipulia, parsakeitto, johon laitetaan poronliharouhetta ja Sipulikeitto, johon laitetaan krutonkeja tai jotain vastaavia leipätikkuja. Eli kyllä me vähän niitä pussareita duunataan. Usein syödään niiden kanssa jotain hyvää leipää, jota ei ikinä leivota itse, vaan yleensä se on jotain esipaistettua maalaispatonkia, mitä kaapista löytyy ja mikä sit paistamisen jälkeen on "tuoretta" ja hyvää.

Eilen oli pussaripäivä. Mulla meni taas koko ilta valokuvauskurssilla ja isäntä oli poikien kanssa ties missä baukkarin hyllyjen välissä luuhaamassa tai jotain muuta vastaavaa mielenkiintoista, poikien juttuja touhuamassa kuitenkin. Kun pikkuiset oli saatu nukkumaan oli ruokalistalla tomaattikeittoa suoraan Knorrin pussista ja sen kanssa persiljalla, tomaatilla, vuohenjuustolla ja iskän ja äidin Italian tuliasena tuomilla aurinkokuivatuilla tomaateilla (jotka eivät muuten lillunut missään öljyssä vaan olivat ihan sitä itseään) täytettyä esipaistettua maalaispatonkia. Ja oli muuten hyvää!

Että näin meilllä!
Tänään olis tarkoitus tehdä ensimmäistä kertaa keittoa suppilovahveroista, iha ite! Kun vaan ehtis putsaan ne kaikki suppikset ensin....