Mökillä, metsässä

Tänään saatiin herätä mökillä ihanaan auringon paisteeseen. Tosin mieheni heräsi lasten kanssa puoli kahdeksalta ja minä sain nukkua niin pitkään kuin unta riitti. Kun heräsin ja katsoin kelloa, en voinut uskoa silmiäni. Kello oli yksitoista!!! Siis mitäh? En ole nukkunut näin pitkään ainakaan puoleentoista vuoteen, kyllä tuli tarpeeseen. Iltapäivällä anoppi sanoi, että lähde sinä vain sienimetsään, kyllä minä katson poikia. Ihanaa, nappasin kameran ja sienikopan kainaloon, vedin punaiset kontiot jalkaan ja suhahdin rannan kautta purolle ja sieltä metsään. Järvi oli tyyni kuin peili ja aurinko paistoi hattaramaisten, keveiden pilvien välistä.

Heti alkuun minua tervehtivät ihanat keltaiset kanttarellit rantasammalikossa ja hieman myöhemmin matkani tyssäsi täysin, sillä en voinut kävellä eteenpäin astumatta sammaleiden seasta törröttävien suppilovahveroiden päälle, niitä oli paljon! Keräsin talteen korillisen ja jätin surullisena suuren määrän herkullisia vahveroita metsään odottamaan ottajaa seuraavaa. Aikaa perkuutyöhön kun on melko vähän ja mielenkiintoa vieläkin vähemmän. Sienten puhdistus on hidasta ja tylsää, niiden syöminen taas, se se vasta mukavaa onkin.

 

Suurimman osan ajastani käytin kuitenkin metsän ihasteluun.  Uskomatonta, mitä savyjen sinffoniaa metsä tarjoaa aurinkoisella syyssäällä. Aurinko siivilöi metsään kauniita valojuovia, jotka kuin tanssahtelivat kilpaa puunrunkonjen varjojen kanssa sammalikossa. Kun aurinko alkoi hiljakseen laskea, värjäsi se mäntyjen rungot ja ruskan kellastuttamat rantakoivut sekä -haavat kullan keltaiseksi viehkeässä tuulessa humisevaksi mereksi, joka sai kuvajaisestaan kaksoissisaren heijastuessaan tyyneen järvenpintaan. Metsä oli kuin satua ja minä olin Liisa ihmemaassa. Ja ne pienen pienet asiat, joita todellakin pysähtyy liian harvoin ihastelemaan ja ihan todella pitää pysähtyä, jotta ne voi nähdä. Sammalet ovat huikean kauniita, kun niitä katsoo läheltä samoin ne lukuisat pienet kasvit, joita kävellessä ei edes huomaa, mutta kun tunkee nenän ihan kiinni maahan niin silmiin aukeaa aivan uudenlainen maisema. Kyllä Suomen luonto on todella kaunis, harmi vaan, etteivät kuvaustaitoni tälläkertaa riittäneet sellaisen kuvan ottamiseen, joka välittäisi teille metsän tunnelman.

Olemme perheeni kanssa harrastaneet purjehtimista koko lapsuuteni ja näin ollen olemme myös viettäneet paljon aikaa sisävesillä, saaristossa, luonnossa. Kiitos vanhemmilleni siitä, että he ovat vieneet meitä lapsena muutenkin paljon metsään, sienestämään, marjastamaan, hiihtämään, mitä milloinkin. Uskon, että luonnossa viihtyminen on minun kohdallani paljolti lapsuuden ihanien muistojen ansiota. Toivon todella, että jonain päivänä voin todeta onnistuneeni innostamaan myös omat lapseni luonnossa liikkumisesta. Joskus viettää paljon aikaa kaupungin kiireissä, kaipuu luontoon voi olla melkoisen suuri ja kun sitten pääse luonnon helmaan, sielu lepää.