Se on hassua, ensiksi haluaa lapsia. Ja siitä se huoli sitten alkaakin. Lapsien aikaansaaminen voi olla hankalaa ja kestää kauankin, siihen voi liittyä suurta surua useiden epäonnistumisien ja keskenmenojen myötä. Sitten kun asiat osuvat kohdalleen, osuivatpa ne sitten ensimmäisestä tai kymmenennestä yrittämästä, alkaa huoli lapsesta. Joka aamu ja ilta kun pienen liikkeitä ei vielä tunne, mielessä käy ajatus onko masussa kaikki hyvin? Onhan pikkuinen hengissä? Ultraan mennessä pelko siitä onko pikkuinen terve? Kun liikkeet alkavat tuntua huomaa pohtivansa, tuntuuko niitä tarpeeksi usein ja panikoivansa hetkiä, jolloin ei tunnu mitään.
Raskausajan murheet muuttuvat huoleksi synnytyksen kulusta. Toivottavasti kaikki menee hyvin. Toivottavasti lapsi syntyy hengissä. Toivottavasti minä itse selviän synnytyksestä. Kaikki menee kuitenkin hyvin, onneksi.
Lapsen synnyttyä olet sekaisin sekä onnesta että huolesta. Onkohan lapsella kaikki hyvin, päästäänkö kohta sairaalasta kotiin vai nousevatko bilirubiinit, löytyykl lonkista luksaatiota, onko veriarvot kohdallaan? Kotiuduttuanne käyt iltaisin kokeilemassa hengittääkö lapsi. Pienen tuhisijan hengitys on niin hiljaista. Huoneen hämärässä et näe nouseeko rintakehä vai ei. Kastelet kämmenselkääsi hieman, viet sen nenän alle ja huokaiset helpotuksesta. Tätä jatkuu monta kuukautta, kirottu kätkyt pelko. Sitten rakas pikkuinen alkaa liikkumaan, ensin kääntyilemään, sitten istumaan, ryömimään, konttaamaan ja kävelemään. Olet jatkuvasti huolissasi siitä, lyökö hän päänsä johonkin kovaan muksahtaessaan nurin tai konttaako pieni jotakin terävää nurkkaa päin. Pohdit onko kotona niitä liian tuttavalliseksi käyneitä vaaranpaikkoja, joita et tottumuksestasi huomaa? On niitä ja ne löytyvät ajan kanssa, jotta voit poistaa niihin piilevät vaaran paikat, mutta löydänkö ne ajoissa? Olet hänen kannoillaan jatkuvasti, kun hän ottaa ensimmäisiä hataria askeleitaan, ettei pieni vaan kaatuisi. Kunnolla kävelemään oppineen taaperon kohdalla jokainen pöydän kulma ja lattialla oleva esine on vaaran paikka, kun innoissaan oleva pikkuihminen tepsuttaa täyttä päätä määränpäähänsä katsomatta sen paremmin jalkoihinsa kuin eteensä.
Kun lapsi on pieni, olet huolissasi omista vanhemmuuden taidoista, olenko hyvä äiti tai isä? Osaanko opettaa lapselleni oikeita asioita, oikeita arvoja? Syyllisyyden tunne turhasta huutamisesta lapselle on pahin, kuinka pahan hämmennyksen aiheutin tuolle pienelle olennolle huutamalla lähes turhasta, eihän än vielä ymmärrä juuri mitään? Mutta äitikin on vain ihminen, äidilläkin voi olla huono päivä tai pinna kireällä.
Nyt, kun Konsta on hieman yli kaksi vuotta, huomaan pelkääväni matkoja puistoon. Suurin huoli muodostuu puistomatkalla siitä, päättääkö pieni rynnätä yhtäkkiä autotielle esimerkiksi hienon kävyn, kiven tai lehden perässä. Omakotialueellakin kun autoilijat kaahaavan vastuuttoman lujaa rajoituksista piittaamatta. Peruuttaako joku pihasta juuri kun olemme kohdalla? Puistoon päästyä pelkään, että poika ryntää tielle vaikka pallon perässä juuri silloin, kun otan pienempää pois vaunuista tai asetan häntä vaunuihin. Nyt, kun minulla on kaksi pientä, pitäisi kokoajan pysyä skarppina ja vahtia lapsia sata prosenttisella herkkyydellä, tilannetajulla ja ennakointikyvyllä. Ikävää matematiikkaa on se, että 100 / 2 = 50%, kun lapsia on kaksi, huomiokyky jakaantuu kahdella. Onneksi tuo tilanteiden ennakoitavuus kompensoi huomiokykyä ja luo äidille silmät selkäpuolellekkin. Koti on turvallisin ympäristö, tutussa ympäristössä äiti oppii tietämään pelkän tavaroiden kolistelun ja rapistelun perusteella mitä lastenhuoneessa milloinkin tehdään.
Ennenkuin huomaakaan on edessä vuodet, jolloin lapset lähtevät kavereiden kanssa ulos. Uusi huoli sitä, kuinka suureksi se tyhmyys joukossa voikaan tiivistyä? Sen jälkeen koulumatkat, miten ne sujuvat. Kiusataanko lasta koulussa? Kiusaako lapseni muita koulussa? Sitten joskus tulee ne teinivuodet. Sanotaan, että se minkä annat lapsellesi ensimmäisen kolmen ikävuoden aikana, näkyy eniten murrosiässä. Olenko antanut lapselleni tarpeeksi rakkautta ja rajoja pienenä, olenko onnistunut luomaan lapselleni terveen ja realistisen minäkuvan? Kuten Idols karsinnoista voitte huomata, realistinen itsearviointikyky ei ole nuorilla mikään itsestään selvyys. Onko sylini ollut aina avoinna lastani varten, kun hän on sitä tarvinnut? Perhetuttumme sanoi, mitä vanhempi lapsi sitä suuremmat murheet. Huoli siitä, milliasia ystäviä lapsemme keräävät ympärilleen ja millaiset vaikutukset heillä lapsiimme on? Entäpä huoli siitä, tuleeko lapsi ehjänä kotiin viikonloppu iltaisin lienee pelkotiloista pahin silloin, kun lapset hiihtelevät jossakin täysi-ikäisyyden rajamailla, ovat omasta mielestään aikuisia ja saavat omasta mielestään tehdä kaikki itseään koskevat valinnat ja päätökset. Muistatteko itse kuinka aikuisia oltiin 18-vuotiaina??? Juu-u... Vaikka minun ei kuulukkaan olla lapsilleni kaveri, vaan minun kuuluu olla heille äiti, haluaisin kuitenkin että lapseni voisivat sitten vanhempinakin tukeutua minuun ongelmineen ja kertoa minulle, mikä mieltä painaa. Mutta miten voin tämän saavuttaa?
Se ilo ja onni, jota lapsi tuottaa vanhemmilleen syntymänsä jälkeen, on jotain niin suurta, ettei sen kuvailemiseen riitä sanat. Mutta tuon ilon ikävä kääntöpuoli on se jatkuva huolissaan olo. Tietenkin kirjoituksessani liioittelen, toisaalta kertomatta jäävät sadat huolen aiheuttajat tämän matkan aikana, jota vanhemmuudeksi kutsutaan. Miten selviän tästä niin, että voin vanhempana katsoa taaksepäin ja olla tyytyväinen saavutukseeni? Siinäpä visainen kysymys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti