Joskus on sellaisia tosi huonoja päiviä. Tässä taannoin minulla oli juuri sellainen päivä, jolloin kaikki kaatui päälle. Mikään ei naurattanut, mikään ei huvittanut, eikä mistään tullut yhtään mitään. Näitä päiviä ei todellakaan kaipaa elämäänsä kovin montaa kertaa kuukaudessa, yhdessäkin on ihan tarpeeksi käsittelemistä. En tiedä muista lapsiperheistä, mutta ainakin minusta tuntuu, että jos äidillä on takana huonosti nukuttu yö (yleensä siksi, että kumpikin lapsi on herättänyt äidin yöllä useamman kerran), niin lapset kuin tilauksesta heräävät aamulla tuntia tavallista aikaisemmin, ovat super täynnä energiaa ja valmiita valloittamaan maailman, kun taas itseä väsyttää ja päätä särkee eikä virtaa tunnu riittävän yhtään mihinkään. Näinä päivinä hermoja koettelee ihan tavalliset kaksivuotiaan uhmakohtaukset ja tuntuu että kuopuskin on juuri näinä päivinä erityisen vaativa. Lapsethan ovat tietysti aina omia ihania itsejään, äidin huono päivä vaan saa vesilätäkön kokoiset asiat tuntumaan valtamereltä. Kun päivä alkaa "sadesäässä", on todella vaikeaa muuttaa kurssia kohti aurinkoisempia ajatuksia. Sitten vielä kaiken känkkäränkkäisyyden lisäksi podet todella huonoa omaatuntoa siitä, että olet huonolla tuulella, koska pienet lapsethan eivät ymmärrä miksi äiti on, noh, erilainen kuin yleensä. Onhan äitikin vain ihminen ja oikeutettu huonoon tuuleen, mutta silti nuo päivät eivät ole tervetulleita, piste.
Tällä kertaa päivä kuitenkin muutti kurssiaan! Äitini
piipahti pikaisesti töiden jälkeen vain tuodakseen meille työpaikallaan olleilta markkinoilta hieman tuomisia. Tuoretta rievää ja
pussillisen sokerimunkkeja! Esikoinen sai ihan oman, hänelle varta
vasten leivotun minirievän, josta oli suunnattoman ylpeä! Kyllä aurinko alkoi paistaa minunkin päivääni kun esikoinen kohotti leivän teatraalisesti kohti kattoa ja julisti "Herkullista!", kuopus sen sijaan sai maistaa ensimmäistä kertaa leipää ja imeskeli aivan tohkeissaan rievän kannikkaa ja jäyti pieniä paloja pehmenneestä leivästä ikenillään. Siinä kun istuskelin katsomassa noiden pienten ihmisten syömistä, tunkien omaan naamaani sokerimunkkia samalla pohtien että kyllä se sokerimunkin syöminen nuolia lipaisematta on täysin mahdotonta, oli päiväni yhtäkkiä pelastettu. Enää ei väsyttänyt ja päänsärkykin oli muisto vain. On se kumma kuinka nuo pienet suloiset ihmiset voivat pelastaa päivän vaikka se olisi alkanut toivottoman surkeissa fiiliksissä. Lapset ja rievä, nuo huonon päivän pelastajat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti