Afro ystävyys

Viikonloppu oli aivan ihana. Ehdittiin poikien kanssa nähdä paljon rakkaita sukulaisia, tättä, mumma, vaari, Turun kummitäti sekä muut turkulaiset sukulaiset, serkkutyttö, mummu, pappa, setä-miehet ja heidän ihanat puolisonsa. Minun viikonlopun kohokohdaksi nousi kuitenkin taapaaminen ystäväporukan kanssa, parasta se oli siksi, että näemme nykyään liian harvoin, joten ne kerrat kun onnistumme sopimaan tapaamisen niin, että kaikki pääsevät paikalle ovat kaikessa harvinaisuudessaan liian lyhyitä hetkiä, mutta sitäkin arvokkaampia.

Meitä oli kuusi nuorta tyttöä ja ihana valmentaja. Me muodosti kilpavoimistelujoukkueen. Voimistelu oli meille kaikille rakas harrastus, mutta nimenomaan harrastus. Ei voi sanoa, että joukkueemme voimistelu olisi ollut kunnianhimoista treenaamista sata lasissa ja hikikarpalot otsalla, tavoitteena se kultaisin mitalii piirinkisoista, SVOLI:n kisoissa tai sen paremmin SM-kisoista. Ei, sitä se ei ollut. Kyllä me treenasimme ahkerasti kolmesti viikossa, joskus kisojen alla viidesti viikossa ja ihan tosissamme, mutta se kultamitali ei tainnut olla meille koskaan se kaikkein tärkein asia. Meille ei ollut ongelma, että kahdella meistä vasuri oli notkeampi ja lopulla neljällä oikea jalka, eikä se että pari tyttöä taipui selästään mihin tahansa scorpioni asentoon kun taas toiselta lääkäri oli käytännössä kieltänyt selän taivuttamisen, nuo pikku haasteet ylitettiin kekseliäisyydellä.

Näin jälkeenpäin vanhempana on oppinut ymmärtämään kuinka ainutlaatuinen joukkueemme oli. Monta vuotta pysyimme yhdessä, näimme säännöllisesti viikottaisissa harjoituksissa ja lähes aina kaikki olivat mukana treeneissä, ei ollut teinitytöille tyypillisiä poissaoloja olemattoman flunssan varjolla tai salin reunalla istumista kuntotreeneissä tekosyyllä "Mun nilkka on hei tosi kipee!" vaikka oikeesti ei vain huvittanut. Viidenneltä luokalta lähtien me kuljimme bussilla treeneihin jopa neljästi viikossa, joskus sunnuntaisin jonkun vanhemmat kyyditsivät meitä, mutta pääsääntöisesti emme olleet riippuvaisia kyyditsemisestä, johon vanhempamme olisivat joutuneet sitoutua , emmekä tarvinneet mopoautoja päästäksemmä paikasta A paikkaan Ö. Kaikki oli mukana touhussa innolla ja ilolla ja meillä oli motivaatiota, koska meidän treeneissä oli hauskaa. Tottakai, oli meillä huonot päivämme ihmisiä kun ollaan. Joskus taisi valmentaja lähteä itkien pois treeneistä kun meistä kuudesta muutama "hankalin" tapaus (taisin olla yksi niistä, anteeksi vain valmentajalle) ilmaisi itseään ja näkemyksiään hieman valmentajan sietokyvyn ylittävällä itsevarmuudella, mutta tottakai näin, mitä muuta 13-16 vuotiaat teinitytöt ovat kuin AINA OIKEASSA!

Nuorempana meillä oli viikonloppuisin pyjamabileitä, ne muuttuivat täysi-ikäisyyden lähestyessä erilaisiksi illanistujaisiksi ja hauskoiksi hippailloiksi. Pointti lienee, että vietimme aikaa yhdessä myös treeniajan ulkopuolella. Kun aktiivinen voimistelukilpailuihin osallistuminen loppui, osallistuimme vielä jonkinlaiseen kulttuuritapahtuma-kilpailu-hässäkkään afrikkalaisella nykytanssilla. Tanssi oli ihan super retee ja siitä lähtien iloinen ystäväporukkamme on puhunut itsestään nimellä Afropunkkarit eli Afrot. Joskus heitämme läppää siitä, kuinka teemme huikean come backin "Naiset yli 35-vuotta"-sarjaan (onkohan sellaista edes enää?), mutta se jää nähtäväksi...

Nykyään näemme säännöllisen epäsäännöllisesti kahvittelujen merkeissä, toistemme häissä tai silloin kun joku on saanut lapsen tai muuttanut uuteen kotiin tms. Nyt näimme hivenen haikeammissa merkeissä, sillä yksi meistä muuttaa ainakin hetkeksi pois Suomesta, tuo haikeus ei tosin näkynyt iloisen seurueen kahvipöydässä, päinvastoin. Kello, tuo pirullinen ajannäyttäjä, raksuttaa eteenpäin yhteisissä tapaamisissamme turhankin suurta ylinopeutta, tuntuu että nuo hetket ovat aina ohi ennenkuin ehtivät kunnolla edes alkaa. Olen suhteellisen puhelias ihminen ja huomaan taas pohtivani, että ehtiköhän muutkin kertoa kuulumisensa vai olinko taas yksin äänessä koko lyhyen tapaamisemme ajan...? Kirjoittaessani tätä juttua, ymmärrän kuinka tärkeitä nuo ihmiset minulle ovat ja arvokkaat muistot nostavat kyyneleet silmäkulmiini. Olen onnellinen siitä, että minulla on heidät ystävinäni. Ystävyys ylipäätään on ihana asia, se on kuin ikuinen virta, josta voi ammentaa loputtomasti voimaa ja energiaa. Kiitos lapsuudenajan rakkaan harrastuksen, olen saanut jotain paljon kultamitalia tärkeämpää. Joukkueellisen ihania, korvaamattoman arvokkaita ystäviä.

Okei, pakko tähän loppuun on myöntää, että kyllä me itseasiassa satiin myös muutaman mitali ja kyllä, me oltiin niistä onnistumisista tosi ylpeitä, tottakai! Ja hei Afrot, ihan huippua, että te olette olemassa ja oli aivan ihanaa nähdä teitä!