Tämän äipän kasvun paikka!!!

Ihan tavallinen päivä ja tavallinen tilanne meidän arkipäivässä. Leikitään poikien kanssa, kootaan Konstan kanssa junarataa aulassa tai rakennellaan jotakin legoista poikien huoneessa. Oskari osallistuu näihin leikkeihin toistaiseksi lähinnä kaikkien aikaansaannosten tuhoajana, mutta on myös aidosti innoissaan jokaisesta käteen annettusta palikasta ja tarkastelee lego- ja junaratapalikoita uskomattomalla intensiteeetillä. Aivan kuin jokaisesta palikasta aukeaisi jokin uskomaton kolmas ulottuvuus tai jotain muuta maagista! Ja jos rakennan pikkuiselle hajoitettavaksi ihan oman pienen tornirakennelman  legoalustalle ja tuuppaan sen sitten pojan tutkittavaksi niin silmät laajenevat lautasen kokoisiksi hämmästyksestä ja innostuksesta juuri ennen kuin pieni terminaattori käy rakennelman kimppuun. Räks ja poks, tornia ei ole enää! Junarataa tehdessä pikkumies nappaa aina paristokäytttöisen veturin käteensä, koska se surisee ja sen renkaat pyörii on se erityisen kiinnostava, ja tutkii sitä innoissaan tai hakkaa pitkää ratapalikkaa kaikkiin ympärillä oleviin pintoihin ihmetellen aikaansaamaansa ääntä.

Konsta leikkii ja Oskari osallistuu nappaamalla veturin!

 Mutta hauskintahan näissä yhteisissä leikkihetkissä on tämä äidin innostus rakentamisesta. Onhan se tärkeää että äiti kokee onnistumisen hetkiä rakentaessaa Brion junaradasta, ainakin omasta mielestään, jotakin varsin upeaa ja ennennäkemätöntä tai legoista jonkun ihan super hienon jutun. Joskus, ihan huomaamattani ja varsin salakavalasti, keskityn rakenteluun niin syvästi, etten edes huomaa, että poikien kiinnostus loppui jo ja he alkoivat puuhailla jotain ihan muuta. Konstan suosikki leikki on kun tehdään dubloista omat autotallit Sheriffille, Docille ja Salamalle ja Make rekalle pitää tehdä oma "Truck Stop" katos. Lisäksi äiti intoutuu rakentelemaan enemmänkin toimintoja Syylari cityyn, asettelee hienoja legopuita sinne tänne autokaupunkia, kyhää Luigin ja Quidon rengaskaupan, Flooran V8 kahvilan (tässä kohtaa ihan viimeistään Konstaa ei enää kiinnosta), Martin varikon yms.

Konsta päikkäreillä ja Oskarilla aikaa tutkia rataa...

... 5 min ja rata on saanut uuden muodon

Noh.... Mitä äidin rakennellessa tekee turhautunut lapsi, jolla on jo viimeisen 10 minuuttia ollut tylsää eikä hän ole saanut äidiltä lainkaan huomiota? No alkaa tietenkin leikkiä keskeneräisellä kaupungilla ja ajella hurjasti autoilla talleihin ja tankkaamaan autoja huoltoasemalla ja niin edelleen, tottakai! Ja niinhän sen kuuluukin mennä. Mutta mitä tekee äiti 31 v? Sanoo pojalle että "ei tämä ole vielä valmis odota nyt vielä hetki niin äiti laittaa vielä pari juttua paikoilleen!". No mitä tekee poika 2 v? Viis veisaa äidin pyynnöstä ja pärryyttelee entistä lujemmin kaupungissa autoillaan ja romuttaa matkalla lähes kaikki äidin hienot aikaansaannokset innostaen pikkuveljen mukaan romutusleikkiin. Mitä sanoo äiti 31 v? "Pojat!!! Äiti ei kyllä rakenna teille kohta yhtään mitään kun te aina rikotte kaiken heti!!!". Sitten hiljainen hetki, kuin pauselle painettu elokuva. . . . . . Siis mitä mä just sanoin????

Eikös nämä leikit ole kuitenkin lähtökohtaisesti noita poikia varten? Eikös leikkiminen ylipäätään ja sitä kautta lego- ja junaratapalikoiden liittäminen yhteen ja se, että oppii ajamaan junalla raidetta pitkin ole tärkeää pienten lasten hienomotoriselle kehitykselle? Eikös mielikuvituksen ilmentäminen leikin kautta ole  myös lapsen kehitykselle tärkeää jokapäiväisissä leikeissä kuin myös se, että lapsi saa olla vapaasti luova omissa puuhissaan? EEIII! Meillä se menee niin että äiti se täällä vaan leikkii ja kehittyy ja pojat odottelee, että kaiken sorttiset kyhäelmät tulee valmiiksi, jotta niitä saa sitten katsoa, mutta ei niihin missään tapauksessa saa koskea! Äiti kertoo kohta isille että pojat kiusaa!

On se hienoa löytää itsestään se pieni hupsu lapsi, joka loukkaantuu siitä että joku tuli ja sotki mun leikit. Myönnän ihan avoimesti, että törmään tähän asiaan monesti. Varsinkin junaradan kanssa, koska hyvin toimiva rata on yllättävän vaikea saada toimimaan hyvin, kun palikoita on rajallisesti. Ensimmäisellä kerralla kun huomasin harmistuneeni asiasta, älyten heti perään lapsellisuuteni, tilanne purkaantui naurukohtaukseen! Nauroin itselleni ja sanoin räkätystäni ihmettelevälle lapselleni heti, että "Äiti höpsötteli, tottakai saat leikkiä ja aina äiti sinulle uuden tekee!". On todella hassua huomata, kuinka minä, äiti, "aikuinen" olen joskus rehellisesti ja aidosti pettynyt siitä, että leikit meni heti piloille.... Niin siis korjataanpa hieman. Minun mielestäni aikaansaannos rikkui ja leikit loppui, lasten mielestä leikki ja hauskuus vasta alkoi ja kasattua asiaa alettiin vasta hyödyntämään tarkoituksen mukaisesti! Ja juuri sitä vartenhan minä oikeasti niitä legoja ja junaratoja rakentelen, jotta lapset saavat niistä iloa! Ja se on oikeasti laatuaikaa parhaimmillaan. Tässä äiti sai henkisenkasvun oppitunnin elämänkoululta! :)