Ensiks kuului naps ja sitten auts!

Rinta rottingilla lähdettiin Antin kanssa keskiviikkona kevään viimeiseen sulkkisvuoroon ja sanoin vielä matkalla kun hörpittiin kahvia take away mukeista, että "Tänään mä voitan sut ainakin kerran!". Pelattiin viimeistä peliä ja kello oli about kymmentä vaille kasi. En ollut voittanut vielä yhtään peliä, mutta tilanne oli 8-8 eli tässä pelissä olis hyvät mahdollisuudet rökittää mies. Voi kuinka makeaa se olisikaan ollut jos olisin päihittänyt ukkoseni kevään viimeisessä matsissa, mutta asiat eivät sitten menneetkään ihan niin.

Ihan ensiksi tuntui kummallinen muljahdus kun jalkaterä vääntyi-kääntyi ja muljahti väärinpäin, sitten kuului napsahdus ja sitten iso AUTS! Aluksi olin sitä mieltä, että mennään vaan kotiin, otetaan pakkasesta vähän herne-maissi-paprikaa ja hoidetaan koipi kuntoon kylmä-koho-kompressiolla, mutta päästyäni Acutaan ja röntgeniin, olin ihan iloinen siitä, että mies ei ehdotukseeni kotio menemisestä suostunut.

Aikas nopeasti alkoi patti nousta nilkkaan ja aika jännä paineen tunne vieriä jalkaan. Ihme kyllä, kipua ei varsinaisesti tuntunut, vain sellaista inhottavaa epämukavuutta, jota on aika vaikea kuvailla. Minulla on kuulemma korkea kipukynnys sanoi röntgenhoitaja kun totesi, että kyllä se nyt on murtunut.

Sain viettää Acutan odotustilassa laatuaikaa yksinäni kahdeksasta puoleenyöhön. Tosin, kokoajan tapahtui jotain, ensin sain kylmäpusseja ja rullatuolin, sitten tuotiin kipulääkettä varmuudenvuoksi, sitten tuotiin peittoa. Olin vähintäänkin porukasta erottuvs, jos en jopa hauska näky istuskellessani mesh-shortseissani ja hihattomassa urheilutopissani rullatuolissa ensiavun odotusaulassa... Sitten minut vietiin röntgeniin, sitten taas odotussaliin, sitten lääkäriä moikkaamaan. Lääkäri totesi, että ei muuta kun kipsattavaksi ja kuusi viikkoa "kipsihoitoa"! Jes, hyvä puoli tässä todellakin on se, että on alkukesä, voi kuinka paljon asiat olisivat monimutkaisempia, jos nyt olisi talvi... Noh, sitten matkani jatkui takaisin odotustilaan, siitä kipsattavaksi, taas takaisin odotustilaan, josta kontrollirötgeniin, jossa varmistettiin jalan olevan kipsinsisällä oikeassa asennossa sitten lääkäri tuli kertomaan, että jos minulla on kaikki muuten hyvin, niin voin lähteä kotiin. Huoh!

Sairaslomaa näin alkuunsa 10.6. asti, miten sitten pääsen työpaikalle, koska murtunut nilkka on nimenomaan kaasu- ja jarrujalka, sitä en tiedä, sillä jalka on kipsissä heinäkuun alkuun asti vähintään. Nyt kaiketi suurin murhe on se, miten kotona selviän kahden pienen kanssa, onneksi on mies, ihana sellainen ja onhan lapset päiväkodissa päivät! Lasten nostaminen syliin on todella vaikeaa ja esim vaipan vaihtaminen pienemmälle melko mutkikasta myös... Positiivinen ajattelu auttaa aina, nytpähän on sitten aikaa laittaa valokuva-asiat kotona kuntoon! Ajattelin tehdä pari valokuva kirjaa ja täyttää lasten vauvakirjoihin puuttuvat asiat, nuo kun on töitä, joita ei arjen kiireiden eskellä muista eikä ehdi tehdä... Tämä on myöskin laatuaikaa, hieman erilaista, kuin mitä laatuaikana yleensä käsitän, mutta sellaista aikaa, jota voin käyttää sellaisten asioiden hoitoon, joita en lasten aikana muuten tekisi ja hoitaisi. Ja hei, nyt saan nukuttua niin paljon päiväunia, että kohta on historiaa edellisen kolmen vuoden aikana kertyneet univelat!

Kesän projektina oli alunperin hyvän lenkkeilykunnon saavuttaminen, sen voin nyt unohtaa. Lenkkeilykausi käynnistyi (jos ei muutamia iltalenkkejä huomioida) hienosti Likkojen lenkillä viimeviikonloppuna, ja päättyi siis lyhyeen kuin kanan lento sulkkiskentälle. Nyt uusi tavoite on varmaankin "käsilihakset kesäksi kuntoon", ainakin näin yhden kokonaisen kainalosauva päivän perusteella voin kertoa että kädet ja rintalihakset on kovilla. Hankalaa kotona on se, kun poikia kiinnostaa äidin kepit niin kovasti, että pienokaiset roudaavat keppini heti leikkeihinsä, jos silmä hetkeksi välttää.