C'est la vie!

Jos olisin tiennyt, mitä tuleman piti, olisin jo kuukausi sitten kertonut teille rakkaat lukijat, että pidän tässä nyt vähän taukoa bloggailusta. Kovasti minua on muutenkin harmittanut se, että blogi on jäänyt altavastaajaksi elämän myllertäessä, mutta toisaalta uskon, että postauksissakin näkyy se, onko asia kerrottu ja kuvattu aidosta halusta vai väkisin vääntämällä... Ajattelin kertoa teille lyhykäisyydessään viimeisten viikkojen tapahtumat.

1.) Sain muistutuksen elämän hauraudesta, kun syyskuun alussa melkein menetin yhden rakkaimmistani, äitini.
2.) Saman viikon loppupuolella myimme asuntomme ja minusta tuli virallisesti, tosin tilapäisesti, koditon.

Jos olisin julmuri, jättäisin postauksen tähän mutta haluan kuitenkin kertoa mitä on tapahtunut. Syyskuun ensimmäisenä maanantaina sain puhelun, sen mitä kukaan ei haluaisi koskaan saada. Olin juuri hakenut pojat päiväkodista ja istunut kuljettajan paikalle kun katsoin puhelintani. Isä oli soittanut minulle viisi kertaa, soitin takaisin ja kysyin, "isä mikä hätänä?". Totisesti hätä oli kyseessä, äitini oli joutunut auto-onnettomuuteen. Kun  joutuu onnettomuuteen, jossa ajetaan nokkakolari noin 90 km/h nopeudesta voi vain ihmetellä, että onneksi kukaan ei kuollut. Kun äitini olis saatu ulos lyttääntyneestä autosta airbagien räjähdyksen aiheuttaman savun keskeltä, oli ambulanssin kuljettaja todennut äidilleni "Onneksi teillä rouva oli näin hyvä ja uusi auto, muuten olisitte kuollut.".

Näin muutaman viikkoa myöhemmin voi vain kiittää siitä, että suojelusenkeli istui rakkaan äitini olkapäällä, sillä fyysiset vahingot jäivät onneksi kaikilla seitsemällä kolarissa osallisena olleella pieniksi. Henkisen puolen parantumiseen tarvitaan tottakai aikaa, läheisten tukea sekä asian prosessointia suuntaan jos toiseenkin. Joku sanoo, että kohtalo puuttui peliin, toisen mielestä sattuma ja kolmas sanoo sitä Jumalaksi. Ottamatta kantaa siihen miksi näin kävi, ajattelen, että sillä on oltava joku syvempi tarkoitus, että meitä muistutetaan joskus hyvin julmallakin tavalla elämän hauraudesta, siitä että ihminen on täällä vain käymässä, joku muu päättää kuinka kauan saamme aikaa täällä viettää. Kiitollisuuteni siitä, että äitini sai jatkoaikaa täällä, on rajaton

Asuntomme ensiesittely oli sovittu saman viikon tiistaiksi, hyväksyimme asunnostamme tehdyn tarjouksen lauantaina. Kaikki kävi niin nopeasti, että en edes oikeastaan ehtinyt ajatella koko asiaa. Nyt kun hengähdän asian äärellä, ymmärrän, että meistähän tulee pienksi toviksi kodittomia. Onneksi tuon ajan saamme asua vanhempieni luona, joten ei meillä virallisesti mitään hätää ole. Nyt vaan sitten suunnittelemaan viimeistään keväällä käynnistyvää talonrakennushankettamme. Odotan sitä suurella innolla!

Johtuuneeko siitä, että viikko oli täynnä jokseenkin voimakkaasti tunnepuoleen vaikuttavia asioita, sairastuin pahaan flunssaan. En ole varsinaisesti ollut kipeänä ainakaan 15-vuoteen, mutta nyt olin. Jopa kuumemittari ylitti 37-astetta minulla, jolla ei koskaan ole kuumetta, ei edes lämpöä. Veto oli totisesti poissa aeuraavan viikon alun ja loppuviikosta lähdinkin sitten työmatkalle... Siinäpä riittikin tapahtumaa sen verran, että blogi tosiaan jäi vähemmälle huomiolle, tosin en ole kaivanut aikoihin kameraakaan esille oikein sillä tarkoituksella että kuvaisin materiaalia julkaistavaksi. En kuitenkaan ole hyljännyt blogiani, joten käykäähän silloin tällöin piipahtamassa, josko intoa ja aikaa taas jossakin välissä löytyisi...