Itkupotkuraivarit

Tiistaina herättiin poikien toiseen kokonaisen päiväkotipäivän aamuun "hyvissä tunnelmissa". Olimme koko perhe jo valmiiksi myöhässä, sillä olin viettänyt edellisen yön Oskarin kanssa TAYS:n lastenpolin päivystyksessä. Tai no okei, me oltiin siellä "vain" 21.00-02.00 välinen aika, joten jäihän siinä vielä yötä nukkumiseenkin.... Repaleisen ja valvotun yön jäljiltä aamu oli kuin olisi juuri talviunilta noussut karhu, horroksesta kankea, unelias ja huonotuulinen. Yritin ylitsepääsemättömästä väsymyksestä huolimatta olla lapsille pirteä, mutta pinen uhmailijan pahantuulisuus sai minut livistämään töihin alta aikayksikön.

Alustukseksi kerrottakoon, että Konstalla on ollut nyt noin kuukauden päivät se tyypillinen kaksi-vuotiaan tahtoikävaihe, jossa vanhemmat saavat tutustua käsitteisiin "MINÄ ITSE" ja "EN HALUA!". Varsinkin tuo "En halua"- käsite pompsahtelee esille lähes tulkoon kaikessa mitä lapselle ehdottaa. Keskustelu saattaa edetä esimerkiksi näin:

- Tänään onkin kiva päivä kun mennään porukalla uimaan!
- En halua!
- Mutta uiminenhan on sinun mielestä hauskaa?
- En halua!
- No kyllä meidän täytyy mennä kun Oskari, isi ja äiti haluaa.
- Konsta ei halua!
- No jääkö Konsta yksin kotiin odottamaan, kun me muut menemme uimaan?
- En halua! Konsta haluaa mennä uimaan!

TAI

Kosta käy usein rämisyttämässä peilikaapin ovia ja mitä isoveli tekee edeltä niin sitä pikkuveli tekee perässä. Pelkään kuollakseni että raskaat ovat putoavat poikien päälle, vaikka en ole varma onko se edes mahdollista. Kuitenkin peilikaappien läiskiminen on ehdottomasti kiellettyä.
- Äiti kieltää nyt toisen kerran, ei saa rämisyttää peilikaapinovia, etteivät ne riku ja putoa teidän päälle. Jos äiti joutuu vielä kolmannen kerran sanomaan, niin sitten äiti vie Konstan jäähypenkille.
- En halua jäähypenkille!!!
- No hyvä juttu, siellä onkin tosi kurjaa istua, joten ei sitten rämisytetä niitä peilikaapinovia, ettei vaan satu pahasti.
- En halua mennä jäähypenkille!
- Ei tarvitsekkaan mennä kun et enää rämisytä. Tehdäänkö jotain kivaa, kootaanko vaikka palapeli?
- En halua!
- No mitä sinä haluaisit sitten tehdä?
- Haluan mennä jäähypenkille!
- Mutta eihän sillä ole kivaa. Sinne mennään vain jos on tehty Haisuli hommia.
- Haluan pelata palapeliä!!!
- Hyvä, mennään yhdessä pelaamaan!
- Konsta pelaa itse!

Tiistai aamuna oli todellakin suuria vaikeuksia päästä liikkeelle ja ainoa mitä pystyin ajattelemaan oli, että miten ihmeessä pysyn töissä valppaana kun on palaverikin aamupäivällä. Olin saanut itseni vaivoin valmiiksi ja olin lähdössä töihin, Antti oli alkamassa juuri pukea poikia päikkyyn lähtöä varten.

- Heippa nyt rakkaat, äidin täytyy lähteä töihin. Isi vie teidät päikkyyn ja äiti tulee sitten hakemaan teidät heti kun pääsee töistä.
- En halua mennä päiväkotiin!!!
- Miksi et halua mennä?
- Päiväkodissa on kipeitä lapsia!
- Onko joku sinun kaveri tullut kipeäksi kesken päivän?
- Ei Konstalla ole kavereita päiväkodissa!
- Mutta onhan teidän ryhmässä Lauri ja Ilari. Eikös heidän kanssa ole kiva leikkiä?
- En halua mennä päiväkotiin.
- Äiti ymmärtää että aina ei tunnu kivalta lähteä kotoa heti aamulla, mutta nyt meillä on kaikilla melkoinen hoppu, joten yritetään kaikki olla reippaita, vaikka vähän harmittaakin.
- Konsta ei lähde päiväkotiin!
- Äidin on nyt pakko lähteä, ettei äiti myöhästy, heippa rakas! Suljin oven perässäni hyvin tietoisena tilanteen kehittymisestä sitä kohti, että Konsta ei halua pukeutua. No kyllä Antti tilanteen hallitsee, onhan Konsta kiukutellut ennenkin.

Soitin päikkyyn matkalla töihin, kerroin että pojat tulevat kaoottisen yön vuoksi hieman myöhässä. Olin ollut itse töissä yli tunnin kun Antti soitti. Pojat olivat myöhästyneet päiväkodista tunnin verran kuvitellun 15 minuutin sijaan. Konsta oli saanut elämänsä ensimmäiset itkupotkuraivarit kotona kun oli pitänyt alkaa pukeutumaan ulkovaatteisiin. Kun Antti oli lopulta saanut lähes väkisin puettua pojalle ulkovaatteet päälle, oli poika repinyt vaatteita pois päältään sillä välin kun kun Antti oli pukenut Oskaria. Konsta maannut lattialla huitoen, potkien ja huutaen, että ei halua mennä päiväkotiin koska siellä on kipeitä lapsia (Mistä herranjestas sentään kaksi vuotias saa tuollaista päähänsä?). Kun olivat lopulta päässeet pihalle, oli Konsta juossut karkuun sen minkä kerkisi ja yrittänyt päästä takaisin kotiin murjottamalla etuovella. Sama konsertti oli jatkunut päiväkodille asti ja vielä päiväkodissa sisälläkin niin, ettei päiväkodin täti ollut uskaltanut ottaa potkivaa poikaamme edes syliinsä rauhoittumaan. Iltapäivällä kun hain pojat päiväkodista, Konsta kertoi että oli ollut kiva päivä ja tädit sanoivat, että tilanne oli rauhoittunut heti, kun isi oli kadonnut näköpiiristä.

Mitä on tehtävissä, kun olet ensin yrittänyt rauhallisesti, kiltisti ja kiireettömästi maanitella uhmaista, vastustelevaa lasta mukaasi täysin tuloksetta? Lahjontakaan ei auttanut kun Antti oli sanonut, että Konsta voi ottaa itselleen oman pikkuauton mukaan päiväkotiin (poikien päikkyyn saa ottaa yhden oman lelun mukaan). Mitä keinoja vanhemmille jää, kun vaihtoehtona ei ole sanoa lapselle että "No hei, eihän sinun tarvitse mennä päiväkotiin jos et tahdo!". Onko uhmaikä vain vaihe, jonka eteesi heittämät haasteet on vain rämmittävä läpi "keinoja kaihtamatta"? Ei ollut mukavaa meillä vanhemmillakaan, kun Konstaa itketti vielä illallakin ja hän sanoi, ettei halua aamulla mennä päikkyyn. Perustelu oli, ettei päikyssä ole kavereita. Kyllähän pienikin lapsi osaa joitain tunteita pukea sanoiksi ja mehän tietysti olemme nyt huolissamme siitä, että onko Konstan puheissa perää. Mitä jos pienten ryhmässä ei ole Konstalle saman henkistä touhukasta kaveria? Kun Antti kysyi että eikös siellä ole kuitenkin mukavia hoitotätejä, Konsta oli vastannut, että "Äitin kanssa on kivaa, äiti hoitaa Konstaa ja Oskaria". Voin vain toivoa, että kyseessä on luonnollinen pienen lapsen suhtautuminen isoon elämänmuutokseen, jossa hoitaja vaihtuu äidistä vieraaseen ja päiväunetkin pitää nukkua vieraassa sängyssä, vierailla rutiineilla.

Keskiviikko aamu alkoi samoilla sanoilla, pieni mutruinen suu selitti isille ja äidille, ettei halua mennä päiväkotiin. Onneksi aamu kääntyi kuitenkin siihen, että saimme Konstan positiiviselle mielelle suunnittelemalla että hän voisi pelata "pitkää autopalapelia" päiväkodissa heti aamupalan jälkeen. Palapelit ovat tällä hetkellä Konstan mielestä parasta mahdollista puuhaa. Konsta puolestaan pohti pelaisiko eräs tietty päiväkodin täti peliä hänen kanssaan ja tänään tilanne ei riistäytynyt käsistä raivareiden puolelle.

Uhma tai tahtoikä on kyllä melkoista veitsenterällä tanssimista. Ikinä ei voi tietää, mikä lapsen ajatusmaailmassa laukaisee pahan mielen eikä koskaan voi tietää, mikä saa pahan mielen taittumaan hyväntuulisuudeksi. Joskus hyvän tuulen saa aikaan jokin ihan pieni, meistä vanhemmista mitättömältä tuntuva asia, joskus mieltä ei saa kääntymään vaikka kaikkensa tekisi.