Paineita pukkaa....

.... kun koko kämppä pitäis huomenna hohtaa kuin joulupallo kuusessa, kun kiinteistövälittäjä tulee antamaan oman näkemyksensä siitä, että millä hinnalla tätä lähdetään myymään. Luopumisen tuskaakin tämä lienee ainakin osittain, onhan tämä koti kuitenkin tehty sisältä itse, ihan meitä varten ja meidän mieltymyksien mukaan. Tuntuu rankalta antaa omalle työlle, vaivalle, ideoille ja kodille ylipäätään jokin rahallinen arvo, kotiin kun on sidoksissa tunnepohjalta, muistoja on mahdotonta määrittää rahassa. Täällä on esikoinen oppinut yhtä jos toista ja tänne on toinen lapsemme syntynyt, tai noh, tuotu sairaalasta..... Huoh.... Mitäköhän asunnon myynti-ilmoitukseen pitäisi kirjoittaa? Miten olisi: "Myydään vähän käytetty, hyvä ja ihana koti, ei halpa!"? Jos te lukijat heti kiinnostuitte tästä meidän 97 neliön ihanuudesta, niin ottakaahan yhteyttä. Nyyh...

Toisaalta, kun toinen ovi perässä sulkeutuu niin toinen edessä avautuu. On ihanaa suunnitella uutta kotia ja miettiä ratkaisuja, joiden myötä talossavoisi viettää leppoisaa arkielämää ja jossa olisi helppoa ja huoletonta elää kolmen hulivilin kanssa (isäntä + pojat = 3). Nuo ratkaisut vasta vaikeita onkin tehdä, niiden kanssa kun joutuu elämään todennäköisesti / toivottavasti / mahdollisesti monta kymmentä vuotta.

Luonnoksia tulee ikkunoista ja ovista kun appiukko panee parastaan niissä puitteissa, jotka Tampereen kaupungin suht tiukat rakentamismääräykset antavat myötä. Keväällä lyödään kuokka maahan ja sitten varmaan seuraavaksi viedään isännälle retkisänky työmaakoppiin. Siitä se alkaa, kuten olen varmaan jo kerran aikaisemminkin sanonut, minun määräaikainen yksinhuoltaja vanhemmuus. Uskon kuitenkin, että kaikenlaiset koettelemukset, on pelkkää realismia olettaa että niitä tulee, ovat kaiken vaivan arvoisia..